Unkarin kirjallisuudesta ja kirjailijoista

  • Kirjoittanut Anna Tarvainen

Lyhyt kirjallisuushistoria

Unkarilaisille kirjallisuus on tärkeä osa identiteettiä, ja usein he haikeasti toteavatkin, että ilman kielellisiä ongelmia Unkarin kirjallisuutta pidettäisiin keskeisenä osana eurooppalaista perintöä. Ylpeys omasta kirjallisuudesta ei ole lainkaan aiheetonta, ja Unkarin kirjallisuudessa on paljon kiinnostavaa myös ulkomaalaisille.
Unkarin kirjallisuuden historia on pitempi kuin Suomen: vanhin suomalais-ugrilaista kieltä sisältävä yhtenäinen teksti on unkarilainen Ruumissaarna (Halotti beszéd) noin vuodelta 1200, ja keskiajan uskonnollinen runous sisältää kaunokirjallisesti arvokkaita teoksia, mm. runon Muinaisunkarilainen Marian itku (Ómagyar Mária-siralom). Renessanssin ja barokin ajalta tunnetaan useita merkittäviä kirjailijoita, ja kansanomaisen lyriikan ns. kukkaislaulut ovat vaikuttaneet myöhempään runouteen. 1800-luvun romantiikka nosti kirjallisuuden, erityisesti runouden täysin keskeiseen asemaan. Ajan suurin tähti oli Sándor Petõfi, suuri vallankumousrunoilija ja nuorena kuollut sankari.
Seuraava kirjallisuuden kukoistuskausi oli vuosisadanvaihde. Tuolloin perustettiin tärkeä kirjallisuuslehti Länsi (Nyugat), jonka piirin tärkeimpiä runoilijoita oli Endre Ady, usein Eino Leinoon verrattu symbolisti. Myös avantgardismi vaikutti Unkarissa heti 1900-luvun alussa, keskeisimpänä edustajanaan kirjailija ja kuvataiteilija Lajos Kassák. Usein 1900-luvun merkittävimpänä runoilijana pidetty Attila József edustaa hiukan toisentyyppistä modernistista runoutta.
Unkarin kirjallisuudessa runous on usein korostunut enemmän kuin proosa. Toki Unkarissa on kirjoitettu merkittäviä romaaneja ja novelleja niin romantiikan, realismin kuin modernisminkin hengessä. Maailmansotien välisenä aikana tärkeässä asemassa oli realistinen, kansanomainen kirjallisuus, jota edustavat mm. Gyula Illyés ja László Németh. Toisen maailmansodan jälkeisessä proosassa, samoin kuin näytelmässä, nousivat usein esiin absurdit ja groteskit äänenpainot, kaikkein kirkkaimmin István Örkény’in tuotannossa. Psykologista ja filosofista lähestymistapaa edustaa Miklós Mészöly, realismin ja modernismin välimaastossa liikkuu György Konrád. 1970-luvulla alkoi proosassa tapahtua suuri mullistus, kun esiin astuivat Péter Esterházy, Péter Nádas ja muut uudet kokeilijat.
Unkarin kirjallisuudessa omat perinteet ja eurooppalaiset vaikutteet ovat olleet aina läsnä, joskus keskenään kilpaillen, useimmiten toisiaan täydentäen. Nykykirjallisuus on täysin kiinni kansainvälisissä suuntauksissa, mutta jotain jäljittelemättömän unkarilaista siinä silti yleensä on.

Unkarilaisia kirjailijoita – Osa 1

SÁNDOR PETŐFI (1823-1849)

Sándor Petőfi on tunnetuin unkarilainen runoilija. Hän eli lyhyen ja värikkään elämän, jonka aikana hän toimi mm. kiertelevänä näyttelijänä, lehtimiehenä ja lopulta vallankumoussankarina. Hän oli keskeisiä henkilöitä vuoden 1848 vallankumouksessa ja osallistui sen kukistamista seuranneeseen vapaussotaan, jonka eräässä taistelussa katosi vuonna 1849.
Petőfi tunnetaan ennen kaikkea välittömistä, kansanlaulunomaisista runoistaan. Hän edustaa romantiikkaa, mutta hänen tyyliään ei leimaa romantiikalle usein tyypillinen juhlallisuus vaan pyrkimys yksinkertaisuuteen ja keveyteen. Hänen aiheistaan keskeisimpiä ovat rakkaus ja politiikka. Lyhyen elämänsä viimeisinä vuosina hän keskittyi yhä enemmän vallankumouksellisiin ohjelmarunoihin, joista tunnetuimpia on Nemzeti dal (Kansallislaulu).

Petőfiä suomeksi: Runoja (1922-23, 4., laajennettu painos 2001), János sankari (1926), Vapauden tulet (1952), Unkarin lyyra (1970)

ATTILA JÓZSEF (1905-1937)

Runoilija Attila József eli lapsuutensa Budapestin köyhälistökortteleissa. Hänen tiensä kulki kuitenkin koulujen kautta yliopistoihin, myös ulkomaille. Loppututkintoa hän ei koskaan suorittanut, koska hänet erään runonsa vuoksi erotettiin Szegedin yliopistosta. Hän eli elämänsä köyhyydessä, kirjoitti runoja ja toimitti kirjallisuuslehtiä. Hän oli kiinnostunut myös yhteiskunnallisista kysymyksistä ja kuului joitakin vuosia maanalaiseen kommunistipuolueeseen. Hänen psyykkinen terveytensä alkoi heikentyä, ja joulukuussa 1937 hän teki itsemurhan heittäytymällä tavarajunan alle.
Attila Józsefin runous on rikasta ja monitahoista. Kansanrunouden vaikutus yhdistyy siinä ekspressionismiin ja surrealismiin, ja tuotanto sisältää yhtä lailla herkkiä rakkausrunoja, poliittista agitaatiota kuin rajuja suurkaupunkikuvauksiakin, niin vapaamittaista runoa kuin sidottua mittaa. Varsin keskeinen osa hänen tuotannostaan on pohdiskelevaa runoutta, ja läpikäyvänä piirteenä hänen runoudessaan on syvä humanismi.

Józsefia suomeksi: Vapauden tulet (1952), Unkarin lyyra (1970), Taivas irtosi maasta (1986), Läpinäkyvä leijona (1999)

IMRE KERTÉSZ (1929-)

Imre Kertész sai vuoden 2002 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ”kirjallisuudesta, joka puolustaa yksilön hauraita kokemuksia historian barbaarista mielivaltaa vastaan”. Hän on ensimmäinen Nobelilla palkittu unkarilainen kirjailija.
Kertészin tuotannon keskeinen aihe on juutalaisten massamurha, jota hän käsittelee sekä romaaneissaan että esseissään monista muista poikkeavalla tavalla. Hänen pääteoksensa Kohtalottomuus (Sorstalanság, 1975) kuvaa keskitysleiriä 14-vuotiaan pojan näkökulmasta. Teoksesta puuttuu täydellisesti tunteisiin vetoaminen; viileän asiallinen kuvaustapa saa lukijan hämmennyksiin ja pakottaa tämän kohtaamaan inhimillisen julmuuden ilman tunteilun tuomaa helpotusta. Sama ankara lähestymistapa leimaa myös Kertészin muita romaaneja, joissa hän kuvaa keskitysleirikokemuksen vaikutusta ihmisen myöhempään elämään, sekä hänen esseetuotantoaan.
Imre Kertész joutui itse kokemaan 15-vuotiaana keskitysleirit. Vapauduttuaan hän kävi koulun loppuun ja toimi lehtimiehenä ja teollisuustyöläisenä ennen kuin aloitti kirjailijan- ja kääntäjänuransa. Hän on unkarintanut lähinnä saksankielistä kirjallisuutta ja filosofisia teoksia. Kirjailijana hän on saavuttanut tunnustusta varsin hitaasti. Kansainvälinen maine lähti liikkeelle Saksasta, ja Nobelin myötä hän on tuonut maailmalla julkisuutta Unkarin kirjallisuudelle.

Kertésziä suomeksi: Kohtalottomuus (2003), Kieli maanpaossa (2003), Kaddish syntymättömälle lapselle (2004), Tappio (2005), Lopetus (2006), Kaleeripäiväkirja (2008)

PÉTER ESTERHÁZY (1950-)

Péter Esterházy on Unkarin proosaa uudistaneen, 1970-luvulla aloittaneen kirjailijapolven keskeisimpiä edustajia yhdessä mm. Péter Nádasin kanssa. Hänen teoksissaan on monia postmodernille tyypillisiä piirteitä, kuten lainausten – alkuperäisten tai vääristeltyjen – käyttö ja fiktion itsensä tiedostavuus. Hänen tuotantoaan leimaa tietynlainen syvällinen kepeys ja leikillisyys sekä kielelliset kokeilut ja ironia.
Esterházyn tuotannosta on suomennettu kolme romaania, jotka antavat hyvän kuvan hänen tyylistään. Sydämen apuverbit (A szív segédigéi, 1985) koostuu kahdesta rinnakkaiskertomuksesta, joihin vielä lomittuu typografisestikin erottuva kommentoivan kertojan osuus. Lisäksi teos on täynnä sitaatteja. Sävy vaihtelee aidosti vakavasta kuoleman ja surun käsittelystä parodiseen ja groteskiin irrotteluun. Pitkin Tonavaa (Hahn-Hahn grófnő pillantása, 1992) on monikerroksinen matkakuvaus, ja Nainen (Egy nő, 1993) sisältää 97 lyhyttä tarinaa naisesta, joka joko rakastaa tai vihaa minäkertojaa.
Esterházyn suvulla on Unkarin historiassa erittäin huomattava asema: suku omisti aikanaan lähes puolet Unkarin maa-alasta, ja kadonneesta loistosta on vieläkin jäljellä suvun rokokoolinna Fertődissä Itävallan rajalla, Unkarin Versailles. Toisen maailmansodan jälkeen suvulle koittivat kovat ajat, ja myös Péter Esterházy vietti lapsuutensa sisäisessä karkotuksessa. Uusimmissa teoksissaan Esterházy on omalaatuisella tavallaan käsitellyt myös sukunsa historiaa.

Esterházya suomeksi: Miljoona kilometriä Budapestiin (1987), Sydämen apuverbit (1991), Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse (1996), Nainen (1998)

Unkarilaisia kirjailijoita – Osa 2 (kirjoittanut Sanna Tiirikainen)

ENDRE ADY (1877-1919)

Endre Ady on Unkarin luetuimpia runoilijoita. Hänen moderni ja särmikäs tyylinsä tuuletti aikanaan unkarilaisen runouden perinnettä. Adyn runoissa on rohkeaa erotiikkaa, politiikkaa sekä suorasanaisuutta. Kirjallisuuslehti Nyugatin alkuajoista tähän päivään Ady on valloittanut laajan lukijakunnan etenkin rakkaus-, Jumala- ja unkarilaisuusaiheisilla runoillaan. Suomalaisista runoilijoista häntä verrataan usein Eino Leinoon.

Adya suomeksi: Vapauden tulet (1952), Eliaan vaunuissa (1977), Lensi riikinkukko (1977), Taivas irtosi maasta (1986)

JÁNOS ARANY (1817-1882)

János Arany on tunnettu etenkin lyriikastaan ja yli 40 balladistaan. Hänen menestyksensä lähti kiitoon Toldi-runoelman (1847) myötä, ja sittemmin hänen teoksiaan on käännetty ahkerasti muille kielille. Aranyin tuotantoa voi luonnehtia haastavaksi ja pohdiskelevaksi, harvoin kerralla aukeavaksi. Hänen runoissaan toistuu harmonian tavoittelu, subjektiivisuus sekä analyyttinen ote. Aranyin ihanteena oli kansanrunous, josta myös hänen teoksensa saivat vaikutteita. Lisäksi Arany oli aikansa tärkeimpiä unkarintajia.

Aranyia suomeksi: Unkarin Albumi 1 (1881), Toldi (1927), Toldin ehtoo (1937), Vapauden tulet (1952), Unkarin lyyra (1970)

MIHÁLY BABITS (1883-1941)

Mihály Babits oli merkittävä runoilija, prosaisti ja esseisti sekä unkarintaja. Babitsille ominaista on kurinalainen muoto sekä objektiivisuudesta aiheutuva etäisyyden tuntu. Babits kuuluu kirjallisuuslehti Nyugatin ensimmäiseen kirjailijasukupolveen ja oli sen ”hengellinen johtaja”. Nyugatin aikakauden sanotaankin loppuneen hänen kuolemaansa.

Babitsia suomeksi: Unkarin lyyra (1970), Haikarakalifi (1978), Taivas irtosi maasta (1986)

SÁNDOR CSOÓRI (1930-)

Sándor Csoóri on runoilija ja elokuvakäsikirjoittaja, nykyajan Unkarin tunteiden tulkki. Csoóri onkin ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen, mikä näkyy myös hänen teoksissaan. Hänen runoissaan on omaleimainen sävy, jota värittävät kerronnan monikerroksisuus ja yllättävyys. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan mainita hänen useat runonsa Suomesta.

Csoória suomeksi: Otsasi hämärästä (1981), Ei kukaan, vain ystäväsi (1989), Maailman aistillinen vertauskuva (1992), Sateiden ilmarata (1998), Unkari, minun Unkarini (1999)

GÉZA GÁRDONYI (1863-1922)

Gárdonyi oli aikansa suuri prosaisti. Hän loistaa erityisesti novelleissa, mutta hänen merkittävin teoksensa on historiallinen romaani Egerin tähdet, josta on tullut Unkarin suosituin seikkailu- ja nuortenkirja. Gárdonyin tuotannolle on ominaista maaseudun ihannointi sekä talonpoikien puolustaminen ja arvostaminen. Usein hänen teostensa teemana ovat hienovaraisesti esitettyinä erilaiset moraaliset seikat sekä arvokysymykset.

Gárdonyia suomeksi: Viini (1912), Näkymätön ihminen (1916), Kaunis sepänemäntä ym. kertomuksia (1917), Egerin tähdet (1926)

GYULA ILLYÉS (1902-1983)

Gyula Illyés oli monipuolinen runoilija, prosaisti ja näytelmäkirjailija, joka seisoi kansan takana. Hän kuvaakin usein lyriikassaan työläisiä, selkeän yksinkertaisella tyylillään. Suomessa Illyés tunnetaan ehkä parhaiten sosiografisesta romaanista Pustan kansaa, joka kuvaa suurtilojen työväen elämää eri näkökulmista ja eri tyyleillä. Lisäksi Illyés kokosi kansantarinakokoelmia sekä jatkoi Nyugatin toimittamista Babitsin jälkeen.

Illyésiä suomeksi: Kharonin lautalla (1969), Pustan kansaa (1970), Liekinpuhaltaja (1983)

SÁNDOR KÁNYÁDI (1929-)

Sándor Kányádi on yhä tuottelias, monille kielille käännetty transilvanialaisrunoilija. Hänen tyyliinsä kuuluu niin groteskius kuin leikillisyys ja kansanlaulunomaisuuskin. Runoissaan Kányádi käsittelee usein diktatuuria sekä Romanian unkarilaisen kielivähemmistön asemaa. Kányádin repertuaariin kuuluvat lisäksi lastenkirjat sekä eeppiset runot.

Kányádia suomeksi: Puulta puulle (1985), Jumalan selän takana (1990), On seutuja (1996)

DEZSŐ KOSZTOLÁNYI (1885-1936)

Dezső Kosztolányi oli Nyugatin prosaisti ja runoilija. Kosztolányi tunnetaan taiturimaisesta kielellä leikittelystä, mutta hänen hilpeimpäänkin tuotantoonsa liittyy kuitenkin tragikomiikka ja ainainen kuoleman läheisyys. Tyypillisiä piirteitä ovat myös vahva tunnelma sekä piilomerkitykset. Vaikka Kosztolányi tunnetaan parhaiten runoistaan, hänen proosaansa ei parane unohtaa – hän on kehittänyt unkarilaista proosaa merkittävästi.

Kosztolányia suomeksi: Nero, verinen runoilija (1944), Taivas irtosi maasta (1986), Miljoona kilometriä Budapestiin (1987), Unkarin malliin: seitsemäntoista novellia (1998)

IMRE MADÁCH (1823-1864)

Imre Madách tunnetaan lähinnä yhdestä draamarunoelmastaan, Ihmisen murhenäytelmä. Teos on tärkein ja tunnetuin unkarilainen näytelmä, jossa Madách tahtoo kuvata ihmiskunnan eri aikakausien synnit. Hänen muut teoksensa on kirjoitettu näytelmän tulkinnan avuksi.

Madáchia suomeksi: Ihmisen murhenäytelmä (1943)

FERENC MOLNÁR (1878-1952)

Ferenc Molnár oli aikansa tärkeimpiä dramaturgeja. Kepeiden ja elävien näytelmiensä lisäksi hänet tunnetaan etenkin suositusta nuortenkirjastaan Koulupoikia. Teos on tuttu myös suomalaisille, ja se sai lisää tunnettuutta tuoreen käännöksensä ansiosta. Helsingin kaupunginteatterissa on lisäksi esitetty Molnárin näytelmä Täydellinen persikka (Játék a kastélyban).

Molnária suomeksi: Koulupoikia (1913, 2012)

PÉTER NÁDAS (1942-)

Péter Nádas on tunnettu etenkin kommunismin aikaa käsittelevistä teoksistaan, joita parhaiten kuvastaa niiden moniäänisyys; liikkuminen eri aikatasojen ja rinnakkaisten tarinoiden välillä. Nádas on aikansa merkittävimpiä kirjailijoita ja myös kansainvälisesti arvostettu. Romaanien lisäksi hän on kirjoittanut esimerkiksi novelleja ja esseitä.

Nádasia suomeksi: Erään sukuromaanin loppu (2000), Muistelmien kirja I–II (2006)

ISTVÁN ÖRKÉNY (1912-1979)

István Örkény on kirjoittanut niin näytelmiä, romaaneja kuin novellejakin. Näytelmäkirjailijana ja novellistina hän oli merkittävä uudistaja, joka on tunnettu erityisesti satiiristaan, surrealismistaan ja groteskiudestaan. Suomessa Örkény on tuttu ”minuuttinovelliensa” tuoreista suomennoksista.

Örkényiä suomeksi: Ruusunäyttely (1981), Kissaleikki (1993), Minuuttinovelleja (2002), 100 minuuttinovellia (2012)

MIKLÓS RADNÓTI (1909-1944)

Miklós Radnóti oli runoilija, merkittävimpiä juutalaisvainojen kuvaajia, joka itsekin joutui työleirille. Hänen toinen erityisansionsa ovat pysäyttävät kuvaukset rakkaudesta ja ilosta. Radnótia kuvaillaan uljaaksi, tiedostavaksi ja kurinalaiseksi runoilijaksi. Tyyli on harmoninen ja toisaalta avantgardistinen. Radnóti kuvaa runoissaan elämäänsä, ja yksi ominaisia piirteitä on tietoisuus kuolemasta – hän kirjoitti viimeiset runonsa vain vähän ennen traagista kuolemaansa pakkomarssilla. Nuo ”postikorttirunot” löytyivät hänen takkinsa taskusta, kun joukkohauta avattiin.

Radnótia suomeksi: Unkarin lyyra (1970), Taivas irtosi maasta (1986), Vaahtopää taivas (2003)

ZSUZSA RAKOVSZKY (1950-)

Zsuzsa Rakovszky on merkittävä runoilija ja prosaisti. Merkillepantavaa on se, että hän on ensimmäinen unkarilaisnainen, jonka koko runokokoelma on suomennettu. Hänen runoissaan korostuu konkreettisuus ja arkisuus, jotka vievät lukijan toiseen todellisuuteen. Hänen tyylinsä myös proosassa on runollinen, ja romaaneissaan hän käsittelee naisten kohtaloita eri aikoina.

Rakovszkya suomeksi: Yhteyksiä (2008)

ERZSÉBET TÓTH (1951-)

Erzsébet Tóth on runoilija, jonka ansioihin kuuluvat etenkin voimakkaat ja kaunistelemattomat rakkausrunot sekä yhteiskunnalliset runot. Osa hänen karismastaan tulee intiimin omakohtaisista kuvauksista. Tóth on kirjoittanut niin metaforien kuin mustan huumorinkin sävyttämiä teoksia.

Tóthia suomeksi: Valolieriön alla – viisi unkarilaista runoilijaa (2000), Aamut, hiukset hajallaan (2011)

SÁNDOR WEÖRES (1913-1989)

Sándor Weöres on erityisen monipuolinen ja kokeilunhaluinen taiteilija. Hän kirjoitti niin runoja kuin näytelmiä ja sonettejakin, ja hänen runonsa ulottuvat yksisanaisista valtaviin runoelmiin. Ensimmäiset runonsa Weöres sai julkaistuksi jo 15-vuotiaana. Weöres sai vaikutteita Euroopan ulkopuolisista kulttuureista, mikä näkyy hänen teostensa mystisissä ja mytologisissa elementeissä. Weöres on taitava kielellä leikkijä sekä Unkarin tunnetuin lastenrunoilija.

Weöresiä suomeksi: Kivi ja ihminen (1986), Kadonnut päivänvarjo (2012)