”Mitenkä se kesä on mennyt?” Kysymys on yleistä farmarikieltä eikä se liity lomakuvien arvioimiseen. Niin se meni nytkin, kun Mutkalammin kylän väki isännöi Nagydobszasta vastavierailulle tulleita vieraitaan. Tapaamista oli mietitty yhdessä Keski-Pohjanmaan yhdistyksen kanssa. Yhdistävä kyläkehys asettui paikoilleen. Kylvöjen ja satotöiden kalenteroimisesta ymmärsi seurailijakin, että Unkarin lähes tuplasti pidempi kasvukausi tarjosi vierasisännille pelivaraa aivan eri tavalla. Viljasatoja saa korjata uudelleen, hedelmätarhat kukoistavat, paprika kukkii ja rypäleet kypsyvät viineiksi.
Satoisa maa on perusvarallisuutta
Unkarin vahvat maatalousjuuret syntyivät jo Habsburgien aikaan, kaksi-kolmesataa vuotta sitten. Kaksoismonarkian sisäisessä työnjaossa viljavan maan arvo ymmärrettiin ja laajat, suotuisat alueet hyödynnettiin, aluksi linnojen ja hovikartanoiden ympärillä. Sodat muokkasivat systeemiä ja myllersivät omistussuhteita. Ensimmäinen tasavalta maailmansotien välissä jatkoi feodaalipohjalla, mutta jälkimmäinen sota toi uudet isännät ja uuden aatteen. Sen mukaan maa ja tuotannon välineet kuuluivat valtiolle, mutta vanhat juuret harasivat aatetta vastaan. Entiset linnojen alamaiset omivat väellä ja voimalla maata ja sen hoitamisen välineitä itselleen. Suuri osa maaomaisuudesta rekisteröitiinkin yksityisille, ainakin muodollisesti, mutta suurimmista linnatiloista tehtiin valtion maatiloja.
Aateisännät pyrkivät lisäämään valtuuksiaan 1950-luvulla. Väkeä innostettiin osuuskuntiin ja kolhoosiajatusta yritettiin idättää niinkin, että maanomistusoikeus luvattiin säilyttää kun tuotanto hoidettaisiin punaisella idealla. Mutta ei aate ottanut isoa tulta koskaan, vähintään takapihatalous eli ja kukoisti. Missään vaiheessa koko maaomaisuus Unkarissa ei ole ollut valtion hallinnassa. Toisaalta täysin itsellinen, lujajuurinen talonpoikaisuus on Unkarissa verraten nuorta ja uutta.
Tilarekisteri osoittautui myöhemmin merkittäväksi, kun yksityistämistä alettiin edistää vallan vaihtuessa 1990-luvun alussa. Arvokkaan omistajuuden hajauttaminen oli kovasti hankala harjoitus. Pahoja puheita syntyi mm. muutaman isoimman ja näyttävimmän tilan koplailusta osakeyhtiöksi ja sopiviin käsiin. Tehotuotanto elintarvikealan teollisuutta varten siirtyikin monilta osin muiden hallintaan: esim. sokeri-, kasviöljy-, panimoteollisuuden tuotannosta reilusti yli 90 % on ulkomaalaisessa omistuksessa. Maitotuotteissakin liikutaan yli 60 % osuudessa.
Euroopan unioniin liittymisen jälkeen maan hankkimista ja omistamista on soviteltu uusiin kehyksiinsä. Muheva, satoisa ja tuottava maa on kansallinen perusarvo ja omilla säädöksillä tämän varannon siirtymistä ulkomaalaisiin käsiin pyritään tiukasti suitsimaan. Muutamia aggressiivisia yrityksiäkin on jouduttu torjumaan.
Unkari on elintarvikkeiden viejä
Nykyasennossaan unkarilainen maatalous tuottaa peruselintarvikkeita jo yli oman tarpeen. Tavoitteeksi on asetettu lisätä tuotantoa nykyisestä n. 120 %:n omavaraisuudesta 150 %:iin. Tehostamisella arvioidaan olevan vaikutuksensa taloudelliseen hyvinvointiin koko maassa, ei pelkästään maaseudulla.
Kuninkaiden aikainen maan valtatyöllistäjä on menettänyt merkitystään. Vielä 1950-luvulle tultaessa maatalous antoi toimeentulon pääosalle väestöstä, mutta 1990-luvulla alettiin puhua jo maatalouden työllistämiskriisistä. Se ei ole pelkästään määrällinen. Tilastoissa valkoinen työllisyys listaa virallisissa työsuhteissa olevat, mustan arvioidessa täysin kaiken sopimisen ulkopuolella eläviä. Harmaa työllisyys elää jossakin sillä välillä. Iso ongelma on, että valtaosa maataloudessa työtä tekevistä liikkuu valkoisen alueen ulkopuolella, erityisesti sesonkiaikoina. Virallisesti arvioidaan, että maatalous kuitenkin työllistää edelleen reilut seitsemän prosenttia työikäisestä väestöstä. Suhteellisesti liki kaksinkertaisen määrän kuin Suomessa, jossa maatalouden osuus on noin neljän prosentin luokkaa.
Mutkalammin emännät saivat valtuutensa takaisin edellisillan lángoksen paistajilta ja kutsuivat vieraansa entisen kyläkoulun pihaan, metsästysseuran grillikotaan iltaa istumaan. Trahteeriin oli noukittu uusia perunoita ja niille maustetta omista penkeistä. Naapuripitäjän kalastajien veneistä oli haettu aamupyynnin saalista höystöksi.
Vieraat kiittelivät vuolaasti tarjottavien ruokaisuutta ja aromia. Puhe siirtyi luontevasti maatalouden omatarpeisiin ja hetki piti selittää, että näitä oman maan tuotteita kerätään meillä vain omaan pöytään ja erityisvieraille tarjottavaksi.
Tori- ja markettitiskin välissä
Unkarissa tuotteiden myynti suoraan tiloilta asiakkaalle on edelleen varsin yleistä, etenkin maaseudulla. Tämä ”tinkimaito”-kauppa on nykyisin toiminnan valvojan silmätikkuna. Toiminta sisältää juridisesti monenlaisia ongelmia, verotuksesta vastuukysymyksiin ja hygieniavaateisiin. Siksi sitä pyritään suitsimaan, mutta koska varsin moni tila saa merkittävän osan, joskus kaiken, tuloistaan tästä toiminnasta, asian eteneminen on hankalaa myös poliittisesti. Tilakohtaisesti tätä suoramyyntiä pyritään mieluummin kasvattamaan. On järjestetty erilaisia noutohyllyjä, vaihtoastiaketjuja, epävirallisia, sopivasti liikkuvia markkinatoreja jne. ostajan ja myyjän kohtaamispaikoiksi.
Toisaalta elintarvikekaupan ongelma on, että suuret kansainväliset kauppaketjut (mm. Tesco, Auchan ja unkarilainen CBA) ovat vallanneet markkinat ja ne käyttävät omia, usein ylikansallisia tuotantolaitoksia ja -ketjuja. Muita tuotteita on käytännössä lähes mahdoton saada ketjuihin mukaan. Koko kauppa toimii pelkästään kovien markkinalakien mukaan, eikä valtiovalta juuri säätele tuottaja- tai kuluttajahintojen muodostumista. Seuraus on, että oman maan tuotanto jää usein pienkauppojen ketjuihin, vaikka varsin yleisesti ajatellaan, että oman maan tuotteet olisivat laadukkaampia ja miellyttäisivät enemmän kuluttajia.
Aihepiiri sai aikaan hyrisevää yksimielisyyttä. Vaikka isännät katselivatkin asiaa hieman eri vinkkelistä, huoli kansainvälisen elintarvikekaupan paineista tuntui varsin tutulta. Lähiruoka ja kotimaan tuotannon arvottaminen toivat tuottajat yhä lähemmäs toisiaan.
Maatalous tuo valuuttaa
Uuden itsenäisyyden ajan alkuvaikeuksien jälkeen maatalous on saatu jälleen kasvu-uralle. Ala on edelleen maan vahvin nettoviejä, vaikka osuus kokonaisviennistä putosikin alkuvuosien aikana neljänneksestä noin 20 %:iin. Eniten viedään kasviöljy-, hedelmä-, vihannes-, liha- ja viinitavaraa. Edelleen 2/3 maan koko pinta-alasta, n. 6,5 milj. ha on maatalouden käytössä. Valtaosa, noin viisi milj. ha on peltoviljelyssä ja noin miljoonaa hehtaaria pidetään koko ajan laitumena. Jokseenkin kaikki viljelyskelpoinen maa on valjastettu tuotantoon, jopa niin, että eroosioriskin vuoksi on maanomistajia velvoitettu istuttamaan suojametsiköitä arotuulien suitsemiseksi. Viljasadoissa maissi ja vehnä pitävät kärkipaikkoja ja yhdessä niistä tuleekin n. 90 % viljaviennistä. Auringonkukka on nousemassa rinnalle suureksi vientiartikkeliksi. Unkari tunnetaan myös viinimaana, mutta köynnösten pinta-alaosuus on samaa luokkaa kuin kasvisten tai orkidean kasvatuksessa, noin 100 000 hehtaaria kukin.
Yhteinen huolenaihe löytyi myös toimeentulosta maataloudessa. Tämän päivän talonpoika on tiukoilla molemmissa maissa ja elinkeinon perusteleminen nuorisolle on vaikeaa. Viljelijän puolestapuhujia on vähän, eikä Unkarista löydy selkeästi maatalousväen takana seisovaa järjestöäkään. Moni nuori valitsee toisin. Ja siitä taas seuraa, että viljelijäväen keski-ikä nousee. Sekin kyllä todettiin, että molemmissa maissa näiltä vierasväen kotikulmilta löytyvät maittensa nuorimmat talonpitäjät. Sen ansioksi laskettiin, että aktiivisuutta riittää ja sitä kartuttaa erinomaisesti tämä kansainvälinen toiminta.
Kirjoittaja on haastatellut Szegedin yliopiston asiantuntijoita, PhD Annamária Koromia ja Sándor János Hornyákia.
Juttu on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 1-2017.