Unkarin demokratian alamäki – kirja-arvostelu

Bjarne Nitovuori

Unkaria pidettiin 2000-luvulle asti entisten sosialistimaiden vakaimpana ja edistyneimpänä demokratiana ja se on ainoa entinen sosialistinen maa, jossa ei ole ollut ennenaikaisia vaaleja. Viime vuosina se on erilaisissa demokratialuokitteluissa pudonnut poikkeuksellisen jyrkästi.

Miten se on ollut mahdollista? Yhteiskuntatieteiden tohtori Heino Nyyssönen antaa ainakin osaselityksen uudessa kirjassaan, etenkin erinomaisessa katsauksessaan Unkarin historiaan ja historiapolitiikkaan. Hän on toisessa yhteydessä todennut, että ristiriidat historian tulkinnasta ovat Unkarissa erityisen suuret ja että historian käyttö politiikan välineenä pikemminkin ylläpitää ja kärjistää ristiriitoja kuin edistää kansallista sovintoa.

Nyyssönen toteaa, että Unkari saattaa olla jopa edelläkävijä ja mallina muille tiellä, missä ”valta on korvaamassa tiedon, tunteet harkinnan ja politiikka oikeusvaltion”. Puola on jo astunut samalle tielle ja eräät muut entiset sosialistiset maat saattavat seurata perässä. Aiheellinen huomio on, että itäinen Eurooppa on tehnyt paluun poliittiseen keskusteluun, nimenomaan pakolaiskriisin myötä. Nyyssösen mukaan suunta on eräin poikkeuksin sama EU:n vanhoissa jäsenmaissa, Suomi mukaan lukien.

Kirjan otsikko ja alaotsikko ovat provosoivia, mutta onko Unkari enää demokratia? Nyyssönen pohtii maan johtajan Viktor Orbánin lanseeraamaa luonnehdintaa ”illiberaali demokratia”. Niin kuin Nyyssönen toteaa, termiä on käyttänyt intialais-amerikkalainen tutkija Fareed Zakaria jo vuonna 1997 tarkoittaen maita, joissa demokraattisesti valitut hallitukset eivät ole välittäneet perustuslaillisista vallanrajoituksistaan ja riistävät kansalaisilta näille kuuluvia perusoikeuksia ja -vapauksia. Tämä määritelmä sopii mielestäni Orbánin Unkariin ja voi kysyä, onko enää syytä kutsua tällaisia maita demokratioiksi yhtä vähän kuin muita ”etuliitedemokratioita” kuten Venäjän ”suvereenia demokratiaa”, taannoisista ”kansandemokratioista” puhumattakaan.

Nyyssönen kirjoittaa nautittavasti lukuisista historiallisista tapahtumista ja myyteistä, joille on annettu poliittista merkitystä nykypäivän Unkarissa. Jopa suomalais-ugrilaisuudesta on tullut poliittinen kiistakysymys, kun äärioikeistolainen Jobbik ja osa valtapuolue Fideszistä kieltävät sukulaisuuden suomen ja unkarin kielen välillä, josta kielitieteilijät ovat yksimielisiä.

Mainio oivallus on tarkastella Unkarin historian myyttejä Budapestin Sankarien aukion Millénium-muistomerkin sankarien kautta. Muistomerkissä on neljäntoista kuninkaan tai muun merkkihenkilön patsaat ja heistä kahdeksan on säilyttänyt asemansa vuosien saatossa. Ensimmäinen on Pyhä Tapani. Viisi Habsburgin hallitsijaa korvattiin kommunistien valtakaudella unkarilaisilla. Viimeinen patsas esittää vuosien 1848-1849 kapinan sankaria Lajos Kossuthia, jolle kapinan kukistaja keisari Frans Joosef sai tehdä tilaa.

Vuosien 1848-1849 tapahtumat ovat Nyyssösen mukaan muokanneet unkarilaisten identiteettiä enemmän kuin mikään muu historiallinen tapahtuma. Kapinan tunnukset olivat Ranskan suuren vallankumouksen tunnuksia (vapaus, veljeys, tasa-arvo) mutta myös nationalismi, joka Unkarissa ilmeni siten, ettei vähemmistökansallisuuksien oikeuksia tunnustettu. Kaikki poliittiset suuntaukset nyky-Unkarissa, vasemmistosta ja liberaaleista äärioikeistoon, voivatkin vedota vuosien 1848-1849 perintöön.

Kuvaavaa nykyisen hallinnon historiapolitiikalle on parlamentin edessä olevan Kossuthin aukion palauttaminen vuotta 1944 edeltävään asuun. Sillä verukkeella saatiin pois Mihály Károlyin patsas ja István Tiszan patsas takaisin. Molemmat olivat pääministereitä viime vuosisadan alussa. Károlyista on tehty syntipukki Unkarin hajoamiselle Trianonin rauhan (1920) myötä. Károlyita voidaan kuitenkin pitää demokraattina, mitä määrettä ei Tiszasta voida käyttää.

Nykyisen polarisaation siemenet kylvettiin jo ensimmäisellä järjestelmänmuutoksen jälkeisellä kaudella 1990-1994. József Antallin hallitus oli vahvasti ideologinen koalitio, joka korosti talonpoikaisen, tuhatvuotisen, kristillisen ja oikeistolaisen Unkarin arvoja, kirjoittaa Nyyssönen. Kun vielä 1990-luvun alussa näytti siltä, että vuoden 1956 tapahtumista oli yhteneväinen käsitys, Viktor Orbánin Fidesz sanoutui tästä irti jo vuonna 1994. Hän korosti silloin, että unkarilaiset olivat vuonna 1956 vaatineet takaisin porvarillisia perinteitään eikä mitään sosialismin uudistamista. Vuoden 2010 vaalivoitto oli Orbánin mukaan vuoden 1956 aatteiden voitto.

Unkarin vuoden 2010 jälkeinen kehitys on herättänyt keskustelua myös muualla Euroopassa, esimerkiksi Euroopan unionin eri elimissä. EU:n komissio aloitti 2012 tutkinnan muun muassa keskuspankin ja oikeuslaitoksen riippumattomuudesta. Paljon terävämpi ja kattavampi oli EU-parlamentin kritiikki, joka perustui portugalilaisen vihreän EU-parlamentaarikon Rui Tavaresin raporttiin 2013. Kummankaan elimen kannanotot eivät ole johtaneet mainittaviin tuloksiin. Kirjassa on kokonaisuudessaan Unkarin parlamentin ja hallituksen vastaus Euroopan parlamentille. Se antaa hyvän kuvan Unkarin nykyhallinnon ajatustavasta. Viimeisin EU:n ja Unkarin välinen kiista koskee yliopistolakia, joka uhkaa sulkea George Sorosin Open Society -säätiön perustaman CEU-yliopiston. Se ei ole tähän kirjaan ehtinyt.

Heino Nyyssösen kirja on paitsi kuvaus Unkarin tämän päivän politiikasta myös erinomainen katsaus Unkarin poliittiseen historiaan.

Juttu on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehdessä 2-2017.

*

Heino Nyyssönen: Tasavallan loppu? Unkarin demokratian romahdus. Atena 2017

Katso Atena Kustannuksen tarjous Suomi-Unkari-lehden lukijoille tästä.