Kuvassa Nándor Major kirjailija, kriitikko, esseisti, poliitikka ja Ferenc Fehér runoilja vuonna 1965. Lähde: Fortepan / Hunyady József
Edesmenneen Suomen presidentin Urho Kaleva Kekkosen sukunimeen ja Tšekkoslovakian kansantasavaltaan viittaava, pilapiirtäjä Karin letkautus ”Kekkoslovakia” vihjaa, että Suomen poliittinen järjestelmä muistutti joidenkin sosialististen maiden pehmeää diktatuuria 1960- ja 1970-luvuilla. Suomettumisen kukoistusaikoinahan virallinen Suomi vaali niin ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon, että ei ollut suotavaa uutisoida ja vakavasti kirjoittaa ”epäystävällisistä faktoista” sosialistisesta järjestelmästä tai neuvostoyhteiskunnasta. Tätä kirjoittamatonta sääntöä loukanneet henkilöt saivat nuhteita valtiojohdolta. Suomessa voitiin kuitenkin julkaista sosialistimaiden poliittisia vitsejä ja karikatyyrejä sisältävä kirja, sillä sääntöä ei sovellettu pakinoitsijoihin ja pilapiirtäjiin: hehän eivät esittäneet ’tosiasioita’.
Kokoelman Ole totinen, toveri. Kaskuja kansandemokratioista (1965) toimittajat Harri Kaasalainen ja Pekka Lounela olivat nauttineet siitä, että vitsejä oli helppo ’salakuljettaa’ rautaesiripun yli: ne saavuttivat Suomen heidän mukanaan tai Radio Jerevanin lähetysten kautta. Kyllästyneinä tapaan, millä itäblokkia Lännessä mustamaalattiin, he halusivat antaa sikäläisten kirjailijoiden, toimittajien ja kadun miesten ilmaista, kuinka he tekivät sosialistisen järjestelmän naurunalaiseksi. Kaasalainen ja Lounela tunnustivat olevansa kateellisia sosialismin korkeasta poliittisesta huumorista verrattuna sen huonoon tilaan Suomessa, joka tunnettiin demokraattisen vakavuuden maana. Jo vitsien suuri määrä (265) kertoi sosialismissa elävien ihmisten laajalle levinneestä ja syvästä turhautumisesta, johon saatiin helpotusta huumorin ja naurun avulla. Niillä torjuttiin ’teeskentelyn korkeakoulun’ marxilais-leniniläisiä harhaoppeja ja ne avasivat myös suomalaisten lukijoiden silmiä lähes tuntemattomaan maailmaan. Teokseen on koottu runsaasti raamatullista kuvastoa käyttäviä vitsejä. Niillä sosialismia voitiin verrata kristinuskoon, mikä osoittaa, että uskonnollisen vakaumuksen häviämistä ei todellisuudessa ollut tapahtunut ja että ateismi ja kristillinen uskomusjärjestelmä voivat muodostaa vitsinikkareille vetävän yhdistelmän. Voitiin esimerkiksi kysyä: ”Mitä eroa on ilmestyksellä ja ihmeellä?”. Vastaus oli: ”Ilmestys” tapahtuu, kun Jeesus ilmestyy politbyroon eteen ehdottamaan ratkaisuja taloudellisiin ongelmiin ja ”ihme”, kun politbyroo panee niitä toimeen. Joistakin vitseistä kuuluu skeptisyyttä ateismin opetusten vaikutuksesta ihmisten mieliin. Esimerkiksi: Eliza tulee kotiin ensimmäisen koulupäivän jälkeen ja äiti kysyy: ”Mitä opit?”. Eliza vaipuu hetkeksi ajatuksiinsa ja esittää hankalan vastakysymyksen: ”Tietääkö Jumala, että emme usko häneen?” Myös kekseliäisyys oman uskon salaamisessa oli mennyt varsin pitkälle: eräs toveri oli nähty WC:n avaimenreistä tekemässä ristinmerkkiä. Puoluekomitean edessä hän selitti: ”Ensin minun piti oikaista kokardini, sitten tarkistaa, onko puolueen rintamerkki oikeassa taskussa, sitten kokeilla, onko puolueen jäsenkirja vasemmassa taskussa ja lopuksi napitin housuni”. Mukana oli paljon vitsejä ns. taivaan ja helvetin väliltä. Sosialismiin kuulunut epäilevä ja salaileva asenne kuullaan, kun Hruštšov haastattelee Juri Gagarinia: ”Kerro minulle toveri, näitkö siellä ylhäällä valkosiipisiä olentoja”? Gagarin sanoo: ”Kyllä minä niitä näin”. Hruštšov: ”Tätä pelkäsinkin, lupaa minulle, ettet kerro kenellekään muulle”. Sitten Moskovan arkkipiispa esittää Gagarinille saman kysymyksen ja tämä vastaa ”Ei, en nähnyt”. Arkkipiispa: ”Sitä epäilinkin, älkää kertoko kenellekään muulle”. Kerran Lenin pääsi helvetistä koeajalle taivaaseen ja kun Jumala pyysi Pyhää Pietaria kertomaan hänen ”edistymisestään”, tämä vastasi: ”Hän on pärjännyt oikein hyvin, hyvä toveri”. Yllättäen paholainen ilmestyi turvapaikanhakijana taivaaseen, koska Stalin oli ’päästetty’ helvettiin ja toisella kerralla paholainen kääntyi pois taivaanportilta, koska hänelle oli kerrottu, että siitä mennään sosialismiin. Stalinin kuoleman jälkeen politbyroossa pohdittiin, minne hänet pitäisi haudata. Se oli saanut tarjouksen Israelilta, mutta pian joku protestoi: ”Olen kuullut, että siellä on jo joku herännyt kuolleista”.
Avaruuden valloituksesta vitsailtiin paljon. Kun venäläiset laukaisivat Sputnikin vuonna 1957, kaksi unkarilaista keskusteli ja Imre arveli venäläisten pääsevän pian kuuhun, mihin János kuiskasi epäluuloisesti, mutta toiveikkaasti: ”Kaikkiko?”. Yksi vitsi yhdisti hienosti teemat avaruuskilpailusta ja ’matkustamisesta’: Viron kommunistisen puolueen johtaja julistaa optimistisesti: ”Vuonna 1967 lähetämme yhden miehen kuuhun ja vuonna 1974 Marsiin!” Yksi tavallinen kansalainen kysyy nöyrästi: ”Milloin pääsemme Helsinkiin?” Tiedetään, että noin 211000 unkarilaista loikkasi vuoden 1956 jälkeen. Heitä seurasi yksi koira, jolta hänen itävaltalainen kaverinsa tiedusteli: ”Miksi loikkasit? Oliko koppisi huonossa kunnossa, eikö siellä ollut tarpeeksi luita syötäväksi?” Unkarilainen koira vastasi: ”Koppini oli talvenkestävä ja siellä oli paljon luita syötäväksi, mutta halusin myös haukkua”. Eräässä vitsissä unkarilaisen toveri oli viety mielisairaalaan: syynä oli se, että hän oli yrittänyt loikata Neuvostoliittoon.
Huolimatta niin sanotusta jääkaappisosialismista (Unkarissa 1960-1970-luvuilla), pulasta ja niistä valittamisesta tuli arkipäivää ja se kuului terävästi vitseissä. Eräs toveri valitti ystävälleen, että vaikka radiossa ilmoitettiin, että lihaa, maitoa ja voita oli tuotettu suuria määriä, hänen jääkaappinsa jäi tyhjäksi. Ystävällä oli ratkaisu käsillä: ”Yhdistä jääkaappi radioon”. Ja talouskonferenssissa sosialistinen taloustieteilijä päätteli: pohjimmiltaan ero sosialismin ja kapitalismin välillä oli todellakin taloudellinen: kapitalismissa ihmiset riistävät toisia, sosialismissa asia oli toisinpäin. Lännen ja idän välisen taloudellisen kilpailun inspiroimassa vitsissä Kennedy kertoo Hruštšoville, että ”jenkit” olivat päättäneet rakentaa sosialismia maassaan. Hruštšov ei ollut tiedosta erityisen iloinen: ”Voi hitto, mistä voimme sitten ostaa vehnää?” Viitaten itäblokin lupauksiin talousavusta kehitysmaille, eräs vitsi panee afrikkalaisen ulkoministerin rukoilemaan Neuvostoliiton suurlähettiläältä: ”Voisitteko lähettää meille jotain, mikä auttaa meitä nälänhädässämme, ei vain poliittista kirjallisuutta ja sosialistisia mainoksia”. Uusi lähetys lähetettiin asianmukaisesti, täynnä keittokirjoja. Löytyy myös vitsi, joka muistuttaa siitä, missä tuotteiden kierrätys todella alkoi; jo sosialismissa saattoi juoppolalli ostaa viinaa tyhjien pullojen myynnistä ansaituilla rahoilla. On huomionarvoista, että pulaa koskevissa vitseissä ei suoranaisesti ihailtu kapitalismia – se olisi ollut epäsuoraa kritiikkiä eikä vitsi – ne muistuttivat vain epäsuorasti toisen, vaikkakaan ei paljon paremman järjestelmän mahdollisuudesta.
Mitä sosialistiset vitsit saattoivat merkitä Suomessa? Ne näyttivät suomalaisille, että sosialistiset vitsit tuovat älyllistä nautintoa, mitä ei vasemmiston propagandasta ja sosialististen lehtien romantisoiduista sosialismin onnen kuvissa saa (esim. Maailma ja me). Ne näyttivät ”epäystävälliset tosiasiat” kiertoteitse: sosialismissa oli toinen, erilainen ja korkeampi mentaalinen todellisuus kuin se virallinen. Suomalaiset sentään ymmärsivät, että sosialistiset vitsit absurdiudessaan rikastuttivat Suomen vitsigalleriaa, joka koostui enimmäkseen kaskuista kitsaista laihialaisista tai homo- ja superseksuaalisista ruotsalaisista. Edelleen ne antoivat selustatukea virallisen Suomen oppositiolle, jonka olisi pitänyt harjoittaa itsesensuuria itäblokin asioiden käsittelyssä. Jo pelkkä tosiasia, että tällainen vitsikokoelma julkaistiin, osoittaa, että Suomessa voitiin sittenkin vaalia karnevalistista naurun genreä, mikä on jokaisen vallankäyttäjän uhka. Nämä vitsit tekivät suomalaiselle lukijalle selväksi, että vaikka sosialistinen järjestelmä pyrkikin olemaan totalitaarinen, se ei pystynyt täysin valloittamaan ihmisten mieliä. Voitiin alkaa ihmetellä, miksi meillä ei ole omaa de-finlandisaation synnyttämää vitsien vastakulttuuria.
Vitsit valikoinut Anssi Halmesvirta