Kun kirjailija-ohjaaja-ihmisoikeusihminen Pirkko Saisio kutsutaan Budapestin kansainvälisten kirjamessujen suomalaiseksi keulakuvaksi, se ei suinkaan tarkoita lentopyrähdystä Suomi-Unkari-Suomi.
Pirkko Saisio. Kuva Laura Malmivaara, Siltala.
Matka on välttämättä suunniteltava avartavaksi, Euroopan vuoristot pujottelevaksi, itäisiä entisiä (ja vähän nykyisiäkin) konfliktialueita siivilöiden, tuhansia kilometrejä ratissa roikkuen ja ruokaa sekä majoitusta kyläraiteilta etsien.
Vastaan tulee koko Euroopan historia, sotien jäljet talojen seinissä, haudat ja helikopterit. Pirkko Saisio on matkallaan globetrottersien kuningatar, joka etsii mielen ja kielen materiaalia tekeillä olevaan uuteen romaninäytelmäänsä.
Musta Saara, hänen Kansallisteatteriin tuloaan tekevä näytelmänsä on kertomus siitä, miten romanit ovat aina joutuneet taistelemaan itselleen elämän erilaisten piikkilankojen takaa.
Euroopan piikkilangat
Musta Saara ei viittaa muinaiseen Lina Sandellin ambomaahenkiseen myyttiin tai pyhäkoululauluun eikä Setä Tuomon tuvan puuvillapeltojen orjalapsiin.
Musta Saara, Pyhä Saara tai Saara Egyptiläinen on ammoin Palestiinasta Ranskan Camargueen nykyisten välimerenpakolaisten esiäitinä rantautunut nainen. Hän on ikivanhan legendan päähenkilö, josta tuli romanien suojeluspyhimys. Suomessa hän on nimeltään Kurki Saara, joka suojelee meidän romanejamme.
Kukaan ei tiedä, onko Musta Saara ollut todellinen henkilö. Jäljellä on vain tarujen nainen. Saision mielestä on sitäkin tärkeämpää löytää hänelle kasvot, ja niitä ympäröivä mentaalinen ilmasto, joka nyt Eurooppaa seisottaa.
Saisio sanoo kirjoittavansa eurooppalaista näytelmää, joka nousee myyttien ja legendojen kerroksista oman aikamme poliittiseen todellisuuteen viitaten.
Transilvanian romaneita on asutettu milloin minnekin.
”Heitä on asutettu, muttei integroitu. He ovat Euroopan ikuisia nomadeja, esimerkkejä globaalitalouden liikkuvasta työvoimasta. Romaneja vaaditaan EU-rahojen turvin pysymään paikoillaan Transilvaniassa.” Tosiasiassa heidän olojensa inhimillistämiseen tarkoitetut rahat ovat hävinneet aivan muihin taskuihin.
Näkymä kuumailmapallosta
Näytelmässä lennetään kuumailmapallossa, jonka alapuolella näkyy Suomi – tai Suomen kaltainen maa. Saision matka Budapestiin ei kuitenkaan ollut kevyttä kuumailmapallolla puhisemista.
Matkareitti on pyörryttävä. Lähtö oli Unkarista ja paluu Unkariin, siinä välissä Balkanin ”valkoisina kukkivat vuoret, jotka siirtyivät sielunmaisemakseni”. Ajoreitti oli yhteensä noin 4500 kilometriä: Unkari-Serbia-Makedonia-Serbia- Bosnia- Hertsegovina -Kroatia- paluu Unkariin ja Budapestiin.
Kapeilla vuoristoteillä ajaessa tarvittiin enkeleiden suojelusta. Saision vasemmassa ranteessa heiluu yhä rukousnauhan päässä suurikokoinen risti.
”Se irtosi kaulaltani ja putosi tähän juuri sillä hetkellä, kun olimme ylittäneet vaarallisimmat vuoristot”, kirjailija kuvaa. ”Ja siinä se saa nyt olla.”
Fyysisten vaarojen ja rasitusten voittamisen ohella kirjailija on viime aikoina tutkinut ihmisen psyyken rakennetta. Hän on lukenut ”Carl Jungin elämäkerran ja omaelämäkerran sekaista raamattuani Unia, ajatuksia, muistikuvia” -teosta.
Unkarin kirjamessuilla esitelty tuore käännös Saision romaanitrilogian ensimmäisestä osasta Pienin yhteinen jaettava (1998) herätti keskustelun autofiktiosta kerrontamuotona.
Pirkko Saisio Budapestin kirjafestivaaleilla 2018. Kuva Maria Silvennoinen.
Koko trilogia unkariksi
Seuraavina vuosina unkariksi ilmestyvät kronologisessa järjestyksessä myös trilogian kaksi jälkimmäistä osaa Vastavalo, joka ilmestyi Suomessa 2000 ja Punainen erokirja vuodelta 2003. Siitä hän sai vuoden Finlandia -palkinnon.
Sen jälkeen unkarilaisilla on kuva tytöstä, jonka ristiriitaisia kuperkeikkoja täynnä oleva lapsuus kahisee idyllisen vihreässä Helsingissä. Tytöstä kasvaa sittemmin aikuinen kivikaupungissa aivan omine viidakon lakeineen. Tarinat nousevat erilaisista poliittisista todellisuuksista, joissa ihmissuhteet ja yhteiskuntasuhteet lomittuvat yhteismitattomin etumerkein.
Budapestilaiset saivat myös katsottavikseen Pirjo Honkasalon ohjaaman vuonna 2013 ensi-iltansa saaneen ja kuusi Jussi-patsasta keränneen elokuvatulkinnan Betoniyöstä, joka täyttyy Saision tuotannon tummavireisimmästä katseesta.
Unkarissa ei Saision mukaan oikein osattu ottaa kantaa siihen, onko itse kerrottu elämä totta vai tarua. Unkarissa autofiktio ei ole trendi. Siellä pikemminkin ihmetellään, miten faktasta tulee fiktiota.
Saisio kertoo miehestä (keskustelutilaisuuden juontajasta), joka hyväntuulisesti kysyy: ”Tarkoittaako tämä nyt sitä, että kirjan tarinan luettuani tunnen sinut a) hyvin b) en lainkaan, c) tulen tutustumaan, kunhan trilogiasi on käännetty valmiiksi?”
Kirjailija pohtii Suomeen palattuaan uuden kuoriutumisvaiheessa olevan proosansa äärellä Jungin teorioita ja alkemiaa:
”Jungin kirjoituksista ymmärtäisin, että hänelle alkemian ydin on arkkityyppisten kuvien ja lauseiden symboliikkaan liittyvä järjestelmä, joka tähtää kiertävään matkaan, joka johtaa ihmisen ”itsen” syvään ja perustavaa laatua olevaan ymmärtämisen”, hän kirjoittaa nettipäivityksessään toukokuun ensimmäisenä.
Pienimmän yhteisen jaettavan käänsi unkariksi Ildikó P. Varga. Kuva Polar.
Attilan jälkeläiset
Arkkityyppinen nomadi. Saision tuotannon keskeinen tapa havainnoida. Sen oksiin haarautui myös hänen viimesyksyinen näytelmänsä Koivu ja tähti Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä.
Siinä suomalais-ugrilaisuus niitty- ja vuorimaireineen, topeliaanisine kielikuvineen ja historian tulkintoineen sai vastavoimakseen maailman hallitsijoiksi nousevat Aasian miljoonaväestöt. Ja sulavat jäätiköt, joiden etsinnässä näyttämön liennyttämättömin arkkityyppi, muinaisjääkarhu otti kantaa ihmisten hukkaamien suuntimien puutteeseen. Suomalaiset, tuo surujen heimo, on matkalla kohti viimeistä virtaa ja sen yllä loistavaa Pohjantähteä.
Virrassa ajelehtivat muinaismuistoina viimeiset marit, kurkiaurasta pudonnut unhokki ja pienen pieni jääpala. Kharonin lautalla tungeksivat elämänsä turistit ovat yhä vaitonaisempia.
Nämä näyttämökuvat ovat näkijä-Saision huikeimpia kuvakaappauksia, joilla mitataan tulevaisuuden hintaa.
Nomadit. Kohta kaikki me.
Mahtuuko Suur-Unkari Eurooppaan?
”Unkarilaiset eivät kyllä suomalaisia oikein sukukansana nykyään jaksa ajatella. Suomi on heille, menestyksekkään hunnijohtaja ”Attilan jälkeläisille” – kuten he väittävät – pieni haiseva kalastajakylä”, Saisio sanoo ymmärtäneensä.
Ottomaanien aikoinaan murskaama Unkari haluaa ottaa paikkansa Euroopassa ”yhtenäisenä ja vahvana”.
”Nyky-Unkari haluaa paluuta Suur-Unkariksi. Vaalien jälkeen kaduilla vellovissa mielenosoitusmassoissa oli mukana myös nationalisteja”, Saisio raportoi.
Hän kertoo nähneensä paikoilleen unohtuneita seinän kokoisia vaalimainoksia, joissa lukee STOP pakolaiset! Osa Unkaria haluaa olla yksi, vahva orbánilainen kansakunta.
”Useat tuntemani viisaat ja avarakatseiset unkarilaiset ovat jättäytyneet politiikan ulkopuolelle, koska toivoa on näkyvissä niin vähän.”
Kun Viktor Orbán juhlii vaalivoittoa, demokraattinen Unkari häpeää kansalaisyhteiskunnan katoamista, vapaan tieteen ja taiteen sensurointia.
Vaikka Saisio tuntee olleensa halki Euroopan matkaa tehdessään paremmin kotonaan Moldovassa, Romaniassa tai Serbiassa kuin Unkarissa, ja olevansa sielultaan slaavilaisempi kuin unkarilaiset, hän ei unohda äskeisiä tapaamisia Pietarissa.
”Kun puhuin pietarilaisille homoseksuaalisuudesta tuotannossani, puolet yleisöstä nousi järkytyksestä kolisten ja käveli ulos. Mitään vastaavaa ei Budapestissa tapahtunut.”
Keskusteluissa he kysyivät sivistyneesti, mieluummin uskonnosta kuin rahasta tai painosmääristä.
Kirjoittaja on vapaa teatteritoimittaja.
Juttu on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehdessä 2-2018.