Unkarin Tiedeakatemian (Magyar Tudományos Akadémia, MTA) synty ajoittuu vuoteen 1825, jolloin Unkarin reformiajan johtohamo, kreivi István Széchenyi, tarjosi tilustensa vuosituoton erityisen ’Oppineiden Seuran’ perustamiseen.
”Ei minulla puheoikeutta ole täällä. En ole lähettiläiden kunnan jäsen. Mutta olen maanomistaja; mikäli perustetaan instituutti, jossa unkarin kieli kehitetään ja sillä autetaan kansalaisten unkarilaista kasvatusta, niin minä vuoden tuloni siihen tarkoitukseen tarjoan.” István Széchenyi 3. marraskuuta 1825 pidetyssä puheessaan. Lähde: Magyar Tudományos Akadémia
Hänen avokätiseen tyyliinsä sopiva ele kannusti tuolloin Pozsony’issa (Bratislava) istuntojaan pitäneen Unkarin parlamentin muitakin jäseniä lahjoituksiin. Seuran missioksi lankesi kulttuurinationalismin hengessä unkarin kielen ja kirjallisuuden vaaliminen ja nimenomaan unkarinkielisten taiteenalojen ja tieteen edistäminen. Vuonna 1845 se sitten sai virallisesti nimekseen Unkarin Tiedeakatemia (tässä: MTA). Ylväs akatemiarakennus rakennettiin uusrenessanssityyliin arkkitehti Friedrich August Stülerin suunnittelemana ja avattiin oppineiden käyttöön vuonna 1865. MTA:n johdossa on ollut tunnettuja unkarilaisia eri tieteen aloilta, mm. Loránd Eötvös (1889–1905), Zoltán Kodály (1946–1949), Iván T. Berend (1985–1990). Nyt sen puheenjohtajana on Tamás Freund (2020–).
MTA:n työ jakaantuu eri tieteenalojen osastoihin, joista jokainen seuraa, edistää ja arvottaa alansa tieteellistä toimintaa. Niiden tehtäviin kuuluu antaa asiantuntijalausuntoja tieteenalojen tilasta, tiedepolitiikasta ja tutkimuksen organisoinnista. MTA:lla on lisäksi omia tutkimuskeskuksia (lingvistiikka, humanistiset aineet), joiden toimintaa se koordinoi ja arvioi, kuten myös yliopistojen laitosten ja muiden tutkimuslaitosten tuloksia. Se jakaa myös erityisen akatemiatohtorin arvoja, jotka sitten voivat johtaa professuureihin. Tieteellisiä pääosastoja MTA:ssa on yksitoista, joista allekirjoittaneelle tutuimmiksi ovat tulleet lingvistiikan, kirjallisuudentutkimuksen, filosofian ja historiatieteiden osastot sekä MTA:n oma arkisto, missä aikoinaan pengoin Suomen Akatemian (SA) ja MTA:n suhteista kertovia lähteitä, pääasiassa akatemioitten bilateraalisen yhteistyösopimuksen (1976) vauhdittaman tiedemies/naisvaihdon tuottamia raportteja.
Akatemioiden tiedeyhteistyö oli 1970-luvun lopulta aina 1990-luvulle merkittävässä roolissa ’ruusunvärisen’ Suomen ja sosialistisen Unkarin suhteiden kehittämisessä, semminkin kun Kekkosen ja Kádarin politiikkaan kuului erityisesti vuoden 1975 Helsingin huippukokouksen jälkeen tieteellisen know-how-vaihdon jatkuva ja keskitetty taustatuki. Akatemioiden yhteistyö sai huomattavan sysäyksen SA:n uudistuksesta (1970), jolloin se muuttui herrasmiesklubista demokraattisemmaksi, edistykselliseksi nuoremman ja kriittisen sukupolven temmellyskentäksi (vrt. esim. TANDEM-projekti). Aluksi tieteenteon kärjessä olivat yhteisiä kansansairauksia tutkineet lääketieteen alat (mm. sydän- ja verisuonisairaudet) ja teknilliset tieteet, mutta pian mukaan tulivat psykologia ja erityisaloina esimerkiksi alkoholismin tutkimus ja liikenneturvallisuuden kehittäminen sekä viimein humanistiset aineet. Voimahahmoina vuoroin Suomessa ja Unkarissa pidettyjen Tieteenpäivien organisoinnissa olivat akatemioiden johtomiehet, Suomesta varsinkin Kai-Otto Donner, Unkarista muiden muassa Lénard Pál, István Lang ja puolueesta ’valvojana’ György Aczél. He määrittelivät maiden tiedepolitiikalle yhteistä linjaa. Eräänä läpimurtona voidaan pitää, että Suomessa monet vasemmistolaiset tai muuten kriittiset psykologit innostuivat maineikkaan professori Ferenc Patakin ’sosiaalisen ihmisen’ luonteen kehittämisteorioista. Yhteistyön kruunasi Jyväskylässä 27. elokuuta – 3. syyskuuta 1981 pidetty vertaileva symposiumi otsikolla ”Psychological and Pedagogical Aspects of Youth Education”, jossa tarkasteltiin ’veljesmaiden’ nuorisorikollisuutta, nuorison sopeutumattomuuden syitä ja niiden torjuntakeinoja. Merkillepantavaa oli, että unkarilaiset vieraat edustivat nousevaa tutkijapolvea, jolla oli marxistisleninistisestä dogmatiikasta ja ’konservatiivisesta’ skemaattisuudesta irtautuneita näkemyksiä ihmisen kehityksestä ja että Jyväskylän yliopisto oli silloin nousemassa kasvatustieteessä kansainväliseen maineeseen. Toinen saman vuoden merkkitapaus oli, kun György Ranki kokosi unkarilaisia historioitsijoita kesäkuussa Savonlinnassa pidettyyn historioitsijoiden ensimmäiseen yhteiseen seminaariin, jonka aiheena oli Unkarin ja Suomen osallisuus toisessa maailmansodassa. Suomesta koollekutsujana oli yleisen historian grand old man, professori Olli-Pekka Vehviläinen. Esimerkkejä pitkälle viedyistä ja tuloksellisista yhteisprojekteista voisi luetella kymmenittäin, mikä jo sinänsä kertoo siitä, että rautaesirippu ei sittenkään pidätellyt, kun talousvaikeuksien ja ’jälkeenjääneisyyden’ kanssa kamppaileva Unkari ja tiedepolitiikkaansa radikaalisti uudistava Suomi puskivat sen läpi.
Bilateraalisen tieteellisen yhteistyön lakattua Unkarin järjestelmänvaihdoksen jälkeen se alkoi varsin hitaasti vaihtua enimmäkseen EU-rahoitteisten projektien kautta tapahtuvaksi ja akatemioiden rahoitusta kohdennettiin toisin, enimmältä luonnontieteisiin. Kylmän sodan ajan erittäin vireän ja monipuolisen tieteellisen yhteistyön mittoihin ei ole ollut mahdollista sen koommin päästä. Pitkään 200-vuotiaan MTA:n toimintaa seuranneena ja kunnioittaneena on kamalaa huomata, miten Unkarin hallitus on ryhtynyt murentamaan sen toiminnan perustuksia. Se on kansainvälinen skandaali ja järkyttävää tieteen vapauden loukkaamista.
Anssi Halmesvirta
Akatemioiden yhteistyöstä tark. Anssi Halmesvirta, Co-operation across the Iron Curtain. Hungarian-Finnish Scientific Relations between the Academies from the 1960s to the 1990s. Studies in General History 12. University of Jyväskylä, University Printing House: Jyväskylä, 2005.