Tätä kirjoitettaessa on viinivuosi vielä pahasti kesken, mutta haasteista huolimatta laatu näyttää lupaavalta. Vuosi alkoi melko epäsuotuisissa merkeissä, sillä talvi oli vähäsateinen ja keväällä pohjavesi oli alhaalla. Toukokuussa haastattelemani viininviljelijät arvelivat, että kukinta kyllä onnistuisi ja köynnökset lähtisivät hyvin kasvuun, mutta jollei sateita saataisi ajoissa, eivät ne jaksaisi enää tehdä sokeria rypäleisiin. Kesäkuu oli sitten ennätyksellisen kuuma ja helteet purkautuivat paikallisina rankkasateina ja raekuuroina, joiden aiheuttamat tuhot olivat paikoin mittavia.
Helteistä kesäkuuta seurasi sateinen heinäkuu, joka toi mukanaan sienitaudit, joiden torjunta vaati ponnisteluja. Erityisen haastava tilanne oli luomutiloilla, jotka eivät voineet käyttää tehokkaita kemiallisia torjunta-aineita. Jos vielä naapurissa sattui olemaan huonosti hoidettuja ja laiminlyötyjä tarhoja, pääsivät karviaishome Oidium ja lehtihome Peronospora voimakkaasti leviämään. Vesitilanne kuitenkin parani jonkin verran.
Lämmin elokuu kypsytti rypäleet aikaisin ja nosti sokerit korkealle. Viininkorjuun ajoittuminen oli kuitenkin lähempänä normaalia kuin edellisenä vuonna, jolloin varhaisten lajikkeiden korjuu alkoi jo elokuun puolella.
Kasvavat ylituotanto-ongelmat saivat valtion maksamaan viljelijöille ns. vihreästä korjuusta (rypäleet korjataan raakileina eikä niistä tehdä viiniä). Lisäksi viinitarhoilla näkee paljon hoitamattomia palstoja: pelkät rypäleet eivät löydä ostajaa tai niiden hinta on niin alhaalla, ettei viljelijä saa omiaan pois ja luopuu mieluummin viljelystä. Isännät ikääntyvät eivätkä suinkaan kaikki löydä työlleen jatkajaa. Tarhat vaativat työponnisteluja läpi koko kasvukauden, sillä rikkaruohoja on poistettava, köynnöksiä leikattava ja sidottava, ylimääräiset tertut poistettava, mikäli mielii parempilaatuista viiniä, ja tarpeelliset kasvinsuojelutoimenpiteet suoritettava – olivatpa ne sitten kemiallisia tai biodynaamisia. Mutta työvoimapula vaivaa myös korjuuta: Saksan ja Itävallan viinitiloilla käytetään paljon puolalaista ja romanialaista työvoimaa, sitä vastoin Unkarissa palkkataso niin huono, ettei se houkuta. Koneelliseen korjuun siirtyminen taas vaatisi huomattavia investointeja ja suurempaa tilakokoa, tai sitten unkarilaistenkin olisi ymmärrettävä, miksi viiniosuuskunnat ovat niin yleisiä Italiassa, Saksassa, Ranskassa ja Itävallassa. Toisaalta Tokajissa ei koneellinen korjuu edes onnistuisi, koska parhaat palstat ovat jyrkillä rinteillä ja jalohomeisten rypäleiden yksittäinen poiminta edellyttää ehdottomasti käsityötä: tarhat käydään läpi moneen kertaan, kun kerätään jalohomeisia ja rusinoituneita aszú-rypäleitä, mutta harvesteri ei lajittele, vaan kerää kerralla kaiken.
Viininkorjuu on edelleen kesken ja paljon riippuu vielä lähiviikkojen säästä: Cabernet-lajikkeiden ja Syrahin korjuu tapahtuu pääasiassa vasta lokakuussa, samoin makeiden late harvest -viinien rypäleiden, Tokajissa pääsato korjataan perinteisesti vasta loka-marraskuun vaihteessa.
Unkarin viinialan ponnistelut Furmint-rypäleen tunnetuksi tekemiseksi alkavat kantaa hedelmää ja viinimaailma on ottanut hyvin vastaan siitä tehdyt huippuviinit. Seuraavaksi tavoitteeksi otettu Kékfrankosin lanseeraaminen unkarilaisena lajikkeena ei kuitenkaan tule olemaan yhtä helppoa, sillä Itävallan Burgenland on täynnä varsin korkealaatuisia Blaufränkisch-viinejä, joiden tuottajilla on varmasti oma vahva mielipiteensä asiasta.
Artikkeli on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 3-2019.