Bussi ilmestyi juuri
Budan tunnelista ja pysähtyi Clark Ádám térillä, ennen Ketjusiltaa. Se oli täynnä, ryntäsin viimeisten joukossa sisään. Ehkä kuljettajalla oli huono päivä, ehkä hän ajatteli, että viimeinen matkustaja on liikaa. Hän vilkaisi peiliin, painoi nappia, ja takaovi paiskautui suoraan selkääni, jonkinlainen kahva melkein pureutui luiden väliin. Kipu ei hellittänyt moneen viikkoon, välillä se hävisi pois, hoidatin kipeää kohtaa Helsingissä, mutta kivun muisto viipyi selässäni.
Budapestin yhdeksäs kaupunginosa
on kauan kiehtonut minua. Päätepisteeni on Gát utca. Tiedän löytäväni Attila Józsefin muistohuoneen (Emlékszoba). En katso karttaa, mieluummin harhailen Ferencvárosissa ja kuulostelen. Ohitan tyhjän tontin ja entisen tehtaan. Alimpien kerrosten ikkunoita on kivitetty. Veturit kolistelevat jossakin kauempana, tuntuu kuin sakea savu sivelisi kasvoja, savu tai lentävän siipi. Puistattaa, ja juoksen loppumatkan. Otsalta alkaa tippua pisaroita.
Käyn täällä jokaisen matkan aikana,
ja useimmiten olen ainut vieras. Ovi on lukossa, piha autio, mutta avain ja ystävällinen täti löytyvät viereisestä rapusta. Katselen yksinkertaisia esineitä, kaminaa ja silitysrautaa. Runoilijan äiti oli pyykkäri. Kuvissa Attila on sisarensa Jolánin näköinen. Puuttuu vain kuva Balatonszárszón ratakiskoista, tavaravaunusta, jonka pyörä murskasi runoilijan niskan.
Unkarissa uskottiin yleisesti,
että Attila Józsefin isä muutti Amerikkaan, niin kuin runoissakin sanotaan. Isä, romanialaissyntyinen saippuankeittäjä Áron Josifu, joutui kuitenkin työttömäksi ja muutti takaisin entiseen kotimaahansa Romaniaan. Vaimo ja kolme lasta jäivät Budapestiin. Hän meni uudestaan naimisiin 1924, asettui sittemmin Temesváriin, siis Timişoaraan, ja kuoli samoihin aikoihin kuin poikansa. Isänsä nimestäkin Attila József kykeni sorvaamaan loppusoinnun: József Áron – minden áron. Sitä ei voi kääntää, mutta siinä poika huutaa kadonnutta isäänsä: ”Áron József – hintaan mihin hyvänsä.”
Seinäkirjoituksista huomaa,
että kouluja täällä vihataan. Jalkapalloa rakastetaan. Käväisen pienessä kahvilassa. Tunnelma on sakea, ei pelkästään siksi, että savuttomuusdirektiivit eivät tänne yllä. Kahvi on sulaa myrkkyä, kaikki muut näköjään juovat pálinkaa. Vessan seinä puhuu rivosti. Pari sanaa kirjoitin muistiin, niitä ei löytynyt mistään sanakirjasta. Muutama seinäkirjoitus oli tavanomainen: ”Täällä köyrin siivoojaa.” Lähikatujen nimet viittaavat aikaan, jolloin Ferencváros ei vielä ollut osa suurkaupunkia. Silloin elettiin maalla, sen tajuan vasta nyt, kun rekisteröin katukilvistä kaikki nuo liljat, orvokit ja kukkakimput: Liliom utca, Viola utca, Bokréta utca. Pelkkää värihehkua, päivänpaistetta ja lauhkeaa tuulta oli koko menneisyys. Riikinkukot tepastelivat täällä, myös vieressä seisovan sortuneen muurin kohdalla.
Attila Józsefin aikaan
Ferencváros oli jo kihisevä ihmiskattila, vieri vieressä asuntoja, asuntoloita, kapakoita, bordelleja, verstaita kellariloukoissa, löyhkää ja lutikoita, kiveämättömiä katuja, kuraa ja pölyä, huoneen ja keittiön asuntoja vailla kaasua ja sähköä. Silti elämä kihisi. Täällä oli kaupungin laita kuin maailman reuna. Kävelen eteenpäin, ja äkkiä katu loppuu. Edessä on kreikkalaiskatolinen hautausmaa, Ferencvárosin vanha kirkkomaa. Voin kuvitella laitakaupungin yön, kaikki tehtaat autioina, sisuksissaan pimeys. Täältä nousevat runojen hautaholvit, kissa raapimassa lankkuaitaa, säpsähtelevä vartija. Myös tänne kuuluu junan vihellys, täällä kapakka oksentaa valoa, ja krouvari on jo nukahtanut. Kaikki oli silloin kosteaa, kaikki raskasta, ja home piirsi karttaa kurjuuden maisemasta. Vielä voi autiolla pihalla nähdä ryysyjä ja paperinpaloja. Vain runoilijalla on lupa kuvitella niille siivet, aivan niin kuin runo kuvittelee surun riippumaan pyykkinä. Kaikki tuo vetosi minuun, pidin vanhasta mielikuvien Ferencvárosista niin kuin pidin nyt näkemästäni, sen rappeutuneisuudesta. Samalla tavalla olin pitänyt sosialistisesta Unkarista, jossa opiskelijan rahatkin riittivät hyvään päivälliseen, ryyppyyn ja olutpulloon.
Lapsekas mieli löytää
tästä kaupunginosasta erilaisuuden arvoja, vaikka tiesin, ettei sementtikatu voi muuttua eläväksi sydämeksi. Täällä voi vielä kokea metafyysisen tilan, umpikujia, tyhjiä tontteja. Kun kävelee Gát utcan päästä päähän, tajuaa ”Elegian” idean: Az egész emberi / világ itt készül. Itt minden csupa rom. / Ernyőt nyit a kemény kutyatej / az elhagyott gyárudvaron. (”Kokonainen ihmismaailma täällä kehkeytyy. Täällä on kaikki raunioina. Sitkeä tyräkki avaa kukkaviuhkan hylätyllä tehtaan pihalla.”)
Täältä Attila József lähti,
pohjalta, ja lävisti yhteiskunnan kerrostumat. Siksi hän tajusi enemmän, mutta toi mukanaan myös syvyyden kaipuun. Attila uskoi runouden puhtauteen, koska se on synnyttänyt yhteenkuuluvuuden, yhteiskunnan vastakohdat ylittävän kirkkaan voiman. Hän uskoi totuuteen ja arvoihin, siihen että kokonaan meistä riippumatta ne puhkeavat kukkaan, ”niin kuin ruusutarha Jumalan silmissä”. Kenties juuri siksi hän oli tulevaisuuden levoton asukki, puhtaampien sopimusten palvelija.
Yö ei täällä loista
niin kuin vuoren rinteillä. Täällä ei tule katselleeksi kuuta eikä tähtiä pimeydessä, täällä raapaistaan katkeileva tulitikku ja savuke hehkuu. Loisteputkia ei näy mailla halmeilla, ei fosforiosoittimia, ja tuntuu kuin jarruvalojen hohto olisi pirstaleina. Yksitoikkoinen ääni värisee ilmassa, tunkeutuu sisuskaluihin, saostunut ilma panee haukkomaan henkeä. Nousen pienet portaat, pihalla on pensaikkoa, mies ja nainen istuvat portailla ja juttelevat hiljaa. Aurinko takoo kattoja, pihoja ja viemäreiden kansia. Palaan kadulle, suuta kuivaa, en tiedä mikä minuun meni, yritin olla vähän aikaa hengittämättä, mutta minulla ei ollut tarpeeksi tahdonvoimaa, huohotin, sitten rauhoituin, äänet palasivat entiselleen, kävelin kävelemistäni, avoimesta ikkunasta tuijotti television sudensilmä. Tuolla mies kävelytti koiraa, hän suuntasi ruusukujalle, katselin kukkapenkkejä, olin erottavinani linnunlaulua. Menin lähemmäksi, lintu ei laulanut mitään.
Gát utcan lähistöllä
sijaitsee sairaala, mutta Attila József ei syntynyt sairaalassa. Hän syntyi kotona. Pieni, yksikerroksinen talo, rakennettu 1891, niin kuin portista selviää. Pihalla kukkapenkki, mutta vuonna 1905 siellä paistattelivat päivää suuret sammakot: näin kertovat ne jotka tietävät. Piha on päällystetty suurilla kivillä. Muinainen vankilatunnelma ja harmaus on lakaistu pois. Tämä on sentään museo. Silti kuvittelen, että runojen ”Mama” asustaa täällä, vaikka hän kuoli varhain, ”niin kuin pyykkärit aina”, sillä heidän jalkansa turpoavat ja kuumuus kivistää päätä.
Viivyn täällä kauan.
Katselen kun romanimiehet istuskelevat kaikessa rauhassa kaupan edustalla. Kävelen toiseen suuntaan, kauempaa kuuluu hälinää, haluan nähdä mitä on tekeillä. En odottanutkaan, että vastaan tulisi jaloja hahmoja, sellaisia kuin Mór Jókain romaaneissa. Täällä iso mies tyrkkii pientä poikaa, sitten potkaisee häntä. Yritin mennä väliin: Hei, antakaa olla…
Silloin päässäni kolahti,
kamera lensi, näin tähtiä, tunsin kädessä jotakin kosteaa, rakeisia möhkäleitä satoi päälleni, narskuvaa pölyä ja bensan katkua sieraimissa, istuin pimeässä vasten lauta-aitaa, kaikkialla oli rikottuja pesiä, ruosteisia peltivajoja, ponnistelin valonsäteiden läpi, vaikka ne räjähtelivät jalkojeni juuressa, yritin vetää henkeä. Laitakaupungin muurit liekehtivät keltaisesti, kohosivat hämärään ja paiskasivat näkyviin kuolleet pintansa, hautoja avautui kadun kiveykseen.
Katulamput loistivat,
niiden valossa näin kuvan riippumassa kahvilan seinällä, laineet löivät hitaasti rantaan, kuplat pulppusivat pohjasta ylös, minua oksetti, viemärit sekoittuivat jäteöljyyn ja eetterin makeaan hajuun, murtunut vesi läikkyi kiviä vasten. Vesi olikin lunta, ja minulla oli sukset, olin mäkimies, mutta hyppäsin suksisauvat kädessä ja putosin pää edellä alas, sauva katkaisi yhden etuhampaan ja rouhaisi kitalakea, makasin sairaalassa, ja suuresta lampusta, sen pyöreistä peileistä yritin katsoa mitä lääkäri tekee, isä istui vieressä ja lohdutti minua. Olin ilmeisesti puhunut unissani.
Heräsin siihen,
että ystäväni Ádám taputti minua kevyesti olalle ja sanoi: Ei se mitään, sinä olet nyt Unkarissa, tämä sairaala on János kórház, se sopii sinulle, sillä sinun nimesi on unkariksi János, ja sinä paranet pian.
Teksti on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 2-2019.
Lue myös Hannu Launosen artikkeli Attila Józsefin runosta ”Seitsemäs”: Jos kirjoitat runoja, jos sinulla on siihen ropoja.