Hannu Launonen

”Jos kirjoitat runoja, jos sinulla on siihen ropoja”

Attila József on runoilija, joka punnitsee asiat ja tajuaa niiden luonteen

 

Kuva Pia Koskinen-Launonen

Runo

Attila Józsefin runo ”Seitsemäs” (A hetedik, 1932) sisältää pelkistetyn käsityksen runoilijan tehtävästä. Runon neljäs säkeistö, kymmenen säkeen kokonaisuus, esittää olennaisen.

Jos kirjoitat runoja, jos sinulla on siihen ropoja,

anna seitsemän ihmisen sepittää runosi.

Yhden, joka rakentaa marmorikylän,

yhden, joka nukkui syntyessään,

yhden, joka mittaa taivaan ja taivuttaa päänsä,

yhden, jota sanat kutsuvat nimeltä,

yhden, joka on saanut sielunsa kiinni,

yhden, joka rotan paloittelee elävältä.

Sankareita kaksi, tutkijoita neljä –

seitsemäs olet juuri sinä.

(Tämä säkeistö, samoin kuin koko runon suomennos, on julkaistu teoksessa Attila József: Läpinäkyvä leijona. Runoja ja elämäkerrallisia kirjoituksia. Suom. ja toim. Hannu Launonen. WSOY 1999. – Alkutekstinä olen käyttänyt Attila Józsefin Koottujen runojen laitosta Összes versei. A szöveggondozás Szabolcsi Miklós munkája. Szépirodalmi Könyvkiadó. Budapest 1975.)

Tulkinta

Runoilija on Attila Józsefin runosta nousevan käsityksen mukaan ihminen, joka alkaa kysellä: Missä minä olen, miksi olen olemassa, miten minun oikein käy, miten siis meidän vielä voi käydä?

Kokonaisuudesta ilmenee usko runouden puhtauteen, koska se on synnyttänyt yhteenkuuluvuuden, yhteiskunnan vastakohdat ylittävän kirkkaan voiman. Se uskoo hengen puhtauteen, koska sen vapaus on kahlitsematon ja se kykenee itsekurin avulla vapauttamaan myös ruumiin. Esikuvanaan se käyttää todellisuuden taipuisaa mallia.

Tämän runon puhuja ei vaivu epätoivoon, vaikka totuus ja arvot olisivat kadoksissa. Hän on joka tapauksessa täällä arvojen takia. Juuri sen tähden hän on tulevaisuuden levoton ja nöyrä asukki, puhtaampien sopimusten palvelija. Niin kuin József eräässä proosakirjoituksessaan sanoo: ”Koska totuuden tunnistaminen vaatii aikaa ja uppoutumista, ja elinaikakin on nykyään niin lyhyt, että ihminen ehtii töin tuskin luetella arkiset askareensa.”

Säkeistön ensimmäinen rivi Ha költenél és van rá költség on oikeastaan käännettäväksi mahdoton. Se perustuu niin tiukasti unkarin ominaislaatuun ja sisältää sanaleikin.

Unkarin kielen sana költ merkitsee samanaikaisesti useita eri asioita, jotka vaikuttavat ristiriitaisilta. Toisaalta se tarkoittaa ’runojen kirjoittamista, runoilemista, sepittämistä’. Mutta se merkitsee myös ’tuhlaamista, rahan kuluttamista’. Edelleen se voi tarkoittaa ’herättämistä’, ’unesta havahduttamista’. Kaiken lisäksi költ merkitsee myös ’hautomista’, varsinkin jos lauseyhteydessä on kysymys linnusta.

Ensimmäisen säkeen lopussa esiintyvä sanamuoto költség tarkoittaa ’kuluja, menoja, kustannuksia’. Tässä yhteydessä, Attila Józsefin runon alussa, puhutaankin runon kirjoittamisesta ja sen vaatimista kuluista, laulujen lunnaista Eino Leinon tapaan. Ne ovat kalliit, koska kirjoittamisen ehdoksi asetetaan toteamus: jos sinulla on siihen varoja.

Kieli

Kieli, joka on aina meitä viisaampi, osoittaa jo sinänsä, mistä on kysymys: runoilija on tuhlari, unkariksi tässä siis költő, ja runojen kirjoittaminen merkitsee paitsi tarkoituksellista tuhlaamista myös työtä ja toimintaa, josta niukasti palkitaan. Suomennoksessa yritän jäljitellä tuota ideaa sanaparilla runoja – ropoja: ”Jos kirjoitat runoja, jos sinulla on siihen ropoja.”

Unkarinkielisen alkutekstin loppusointu herättää huomiota: ”Ha költenél s van rá költség, / azt a verset heten költsék.” Ensin mainitaan költség (’vara, varoja’). Sen riimipariksi asettuu költ-verbistä johdettu imperatiivimuoto költsék (’kirjoittakoon, kirjoittakoot’). Sanat ovat äänteellisesti mahdollisimman lähellä toisiaan, mutta aivan erilaisia semanttisesti, merkityksen kannalta. Eroa ei ole edes yhden kokonaisen äänteen verran; niitä erottaa toisistaan vain foneemin yksi piirre, soinnillisuus (költség: költsék). Runous saa aina voimakasta palautetta kuulovaikutelmasta. Sen takia riimi asettaa erilaisuudet salaperäiseen yhteyteen keskenään. Tämän periaatteen tuntee myös suomenkielinen runous. Ei tarvitse ajatella kuin Uuno Kailaan runoa ”Synkkä metsä” ja sen säkeitä: ”Unen kummallinen metsä, / – – / unen virttä hymiset sä.”(Kailas on itse asiassa vienyt periaatteen vielä pidemmälle, koska riimiparin jälkimmäiseen jäseneen sisältyy sananraja.)

Józsefin idiosynkraattinen kekseliäisyys löytää sointuvastaavuuksia melkein mistä tahansa. Kun esiin nousee Attilan isä, József Áron, nimi alkaa soida ja saada ällistyttävää merkitystä. ”József Áron – milyen Áron”. Ikään kuin runon puhuja sanoisi kadonneesta isästään: ”mihin hintaan hyvänsä”.

Mitä runo tuo lukijan ulottuville

Rahan mainitseminen tuntuu erityiseltä aloitukselta. Se sanoo: runon puhuja ei usko ihmiseen, joka väittää että hän uhraa elämänsä runon vuoksi. Runoilijan tehtävä ei ole ”polttaa itseään karrelle” (niin kuin muun muassa Kaarlo Sarkia väitti).

Runous on attilamaisittain yritys ratkaista ihmisen ongelma. Sen missä hän on epäonnistunut kulttuurin tai luonnon todellisuudessa, sen hän ratkaisee runoudessa, tekemällä siitä todellisuutta. Runous on ylijäämäksi muuttunutta luontoa, mutta juuri ylijäämänä siitä on tullut tarpeellinen.

”Marmorikylä” sisältää viittauksen: ihmiset puhuvat kylästä rakkauden ja kaipauksen termein, vaikka itse asiassa se voi olla likainen, tomuinen ja epäterveellinen. Runoilija on ihminen, joka ei kadehdi sitä, että marmoria käytetään tämän onnettoman yhteisön rakentamiseen.

”Yhden, joka nukkui syntyessään”: joka ei tajunnut, että oli tullut maailmaan, ja vasta nyt, yhtäkkiä, alkaa kysellä perusluonteisia kysymyksiä: missä minä olen, miksi olen olemassa, miten minun oikein käy – miten meidän siis oikein käy?

”Yhden, joka mittaa taivaan ja taivuttaa päänsä”: runoilija on ihminen, joka punnitsee asiat ja tajuaa niiden luonteen; joka tajuaa syy-yhteydet, sen miten asiat ovat kietoutuneet toisiinsa ja juuri sen takia kokee tulevaisuuden tässä hetkessä. Jokainen hyvä runo on keksintö, se tuo lukijan ulottuville jotakin, jota tämä ei aikaisemmin tiennyt. Runoilija on ihminen, joka ei halua olla yksin, ihminen, jolle näennäisesti inhimilliset suhteet eivät kelpaa. Hän kirjoittaa vain jos tuntee yhteenkuuluvuutta. Yksinäisyyden runoilijat tuntevat kuuluvansa yhteen muiden yksinäisten kanssa.

”Yhden, jota sanat kutsuvat nimeltä”: ihminen, jolle kaikki asiat ovat henkilökohtaisia asioita. Kun hän kuulee puhetta, hänen tulee terästää kuuloaan, aivan kuin hänen nimeään huudettaisiin. (Attila Józsefin muistelmista: ”Kun palasin Pariisista, tajusin tämän. Aina kun kuulin ympärilläni puhuttavan unkaria, käännyin ympäri, ikään kuin jokainen sana olisi ollut Attila, Attila”.) Koko historiallinen ja sosiaalinen yhteisöruumis on yksilön kantamien sairauksien, sijaistaakkojen, varsinainen lähtökohta.

”Yhden, joka on saanut sielunsa kiinni”: myös tämä on keskeinen säe. Attila Józsefille runoilija on ihminen, jota yhteisö tarvitsee. Hän kykenee löytämään muodot, jotka vastaavat todellisuuden ristiriitoja.

”Yhden, joka rotan paloittelee elävältä”: kysymyksessä ei ole erityisen viehättävä taito, mutta tarpeellinen sekin, runoilijan tehtävä.

Loppua edeltävä lukumääräinen maininta sankareista ja tutkijoista (”sankareita kaksi, tutkijoita neljä”) on tahallisen problemaattinen laskutehtävä, jonka omasta puolestani jätän avoimeksi.

Päätäntö

Runon jokainen säkeistö päättyy samalla tavoin: ”Seitsemäs olet juuri sinä.” Seitsemäs on juuri se, joka takoo runon. Ja ”Seitsemäs” on runon nimi, tuskin sattumalta. Seitsemän on myös viikon päivien lukumäärä. Nämä päivät ovat samalla meidän elämämme kaikkien päivien vertauskuva.

Kansanperinteen ja ikivanhojen uskomusten mukaan juuri seitsemäs tietää kaiken huipentumaa, ratkaisevaa yritystä tai tekoa, niin kuin Johanneksen ilmestyksessä seitsemännen sinetin tai Herttua Siniparran linnassa seitsemännen oven avaaminen. Seitsemäs merkitsee enemmän kuin se, mitä yleensä kutsutaan individuaalisuudeksi: se on yhtä kuin runoilijan yksilöllisyys, ainutlaatuisuus.

Artikkeli on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 3&4-2018.