Olen Judit Pakkanen, omaa sukuani Pintér. Syntymäkaupunkini on Szolnok, joka sijaitsee noin 100 km Unkarin pääkaupungista Budapestistä itään.
Varmasti moni miettii, miten joku ulkomaalainen päätyy Suomeen. On erilaisia syitä muuttoon, esimerkiksi avioliiton kautta, pakolaisena, opiskelun tai työn vuoksi jne. Minun kohtaloni oli rakastuminen suomalaiseen mieheen ja muutto hänen perässään.
Mieheni Veikko oli työssä Szolnokin paperitehtaalla, jossa oli iso suomalainen porukka asentamassa ja käynnistämässä Valmetin uutta konetta. Tämä tapahtui vuosina 1982 -84. Minä taas olin työssä Ibusz- matkatoimistossa, jonka nimi on ehkä tuttu monille Unkarin kävijöille. Tutustuimme työpaikallani, koska Veikko hoiti suomalaisille hotellimajoituksia, rahanvaihtoja, lentolippuja. Olin ainoa, joka puhui saksaa, ja työn ohessa oli aikaa keskustellakin. Aloitimme seurustelun aprillipäivänä vuonna 1984, mikä oli tosi merkillistä. Unkarissa nimittäin sanotaan, että 1. huhtikuuta on hölmöjen tai hullujen päivä. No, ei se ollut ihan hullu, ainakaan meidän mielestämme! Päätimme, että menemme joskus naimisiin. Veikko ehdotti, että tutustuisin Suomeen ennen suurta päätöstä – voisinko asua ollenkaan Suomessa? Niin tultiin jouluna vuonna 1984 Finnjetillä ensin Imatralle ystävien luo, sitten moneen paikkaan tutustumisen jälkeen Kotkaan. Täällä oli silloin oikein kylmä luminen talvi, mutta minusta se oli ihana!!! Ihastuin heti Hyväntuulentiellä ajaessa maisemaan ja samalla kaupunkiin. Sanoin: täällä haluan elää.
Ostimme asunnon heti tammikuussa 1985, ja muutin Suomeen kahden kuukauden kuluttua, 31. maaliskuuta. Silloin Unkarissa oli vielä kommunismin aika. Kaikilla ei ollut mahdollisuutta matkustaa länteen ihan näin vapaasti. Koska työpaikallani hoidin asiakkaiden passihakemuksia ja vein niitä paikalliselle poliisilaitokselle melkein joka päivä, he tunsivat minut ja luottivat siihen, että minä en halua loikata vaan ihan luvalla lähteä maasta pois. Niin sain ensin ulkomaille kuuden kuukauden turistiviisumin, koska lähdin Veikon kanssa työmatkalle Tansaniaan. Samana vuonna elokuussa menimme Unkarissa naimisiin ja sain ulkomailla asuvan unkarilaisen pysyvän passin. Niin alkoi minun suuri seikkailuni, joka jatkuu vieläkin.
Tämän pitkän alkujakson jälkeen tulee se oikea teema, josta pitää kirjoittaa. Mitä ensin ajattelin Suomesta? Kaikki oli ihanan uutta, ihmeellistä ja kylmää. Tarkoitan myös ihmissuhteita. Totta kai piti sopeutua uuteen kulttuuriin. Täällä ei tervehditä ihan kaikkia ventovieraita ihmisiä kuten Keski-Euroopan maissa, ja kaupoissa harvoin saa kiitosta. Ihmiset ovat sulkeutuneita. Kului kauan kun tutustuin ihmisiin, tietysti Veikon kautta, ja sain ystäviä. On myös totta, kuten moni on sanonutkin, että Suomessa kestää kauan ennen kuin joku ottaa sinut ystäväkseen, mutta sitten se on myös vahva ja luotettava side. Tämä helpotti suuresti elämääni täällä!
Sen jälkeen aloin uskoa siihen, että tästä maasta tulee minun uusi kotimaani. Koska reissattiin työn vuoksi aika paljon, en ehtinyt opiskella suomen kieltä kurssilla, enkä voinut osallistua paikalliseen elämään ja tämän kautta tarkkailla muutosta vuosien varrella. Vasta kun mieheni lopetti matkustamisen ja jäimme enemmän kotiin, tuli tarve tehdä jotain hyödyllistä kodin ulkopuolellakin. Tutustuin Suomi-Unkari Seuran toimintaan ja iloitsin, että on ihmisiä jotka haluavat tietää minun maastani enemmän ja solmia ystävyyksiä jne.
Alussa oli siistiä kaikkialla, ei näkynyt roskia ja tupakantumppeja kuten nykyisin. Arvostin täällä heti rehellisyyttä ja täsmällisyyttä, joita kaipasin Unkarissa aina jo lapsena. Vanhemmat opettivat meitä sisaruksia olemaan rehellisiä, vaikka olemme köyhiä. Tämä oli minun elämäni tärkein periaate. Veikon mielestä olen jopa turhan tarkka.
Elämiseen liittyviä erikoisuuksia oli uudessa kerrostaloasunnossamme oma sauna! Muuten meille unkarilaisille sauna tarkoitti ja tarkoittaa nykypäivänäkin luksusta. Edes sana ei ole tuttu monellekaan. Niinpä olin oikein ylpeä kertoessani kotona perheelleni ja ystävilleni omasta saunasta. Ihmeellinen asia oli myös se, että voin jättää pyykit ulos kuivumaan ilman pelkoa siitä, että joku voisi ne varastaa. 80-luvulla lääkäriin pääsy oli helpompaa, ja ajanvaraus oli minulle uusi asia.
Unkarissa jonotimme koko päivän pääsyä lääkärin vastaanotolle, joka oli määrätty asuinalueen mukaan. Lapsena istuin monta kertaa odotussalissa, kun minulla talvisin usein puhkesi keuhkoputken tulehdus. Lääkäri tokaisi kerran äidilleni, että tyttären pitäisi asua vuoristossa tai semmoisella alueella missä on kuusia tai mäntyjä, kun ilma meidän kaupungissamme on valitettavasti aina saasteinen syksyisin ja talvisin. Ei kukaan aavistanut silloin, että lääkärin ohje toteutuu. Suomeen muuttamiseni jälkeen se sama vaiva ei kertaakaan ole tullut esiin, paitsi muualla maailmalla kuten Argentiinassa ja Kiinassa.
Ruoan ja juoman puolestakin oli totuteltava, vaikka olin jo matkustellut oppaan työn vuoksi myös muualla kuin omassa maassa. Suomalainen ruoka oli eksoottista ja erilaista. Meillä Unkarissa syödään aika paljon mausteisia ruokia, niin että vain suolalla ja vähän pippurilla maustettu ruoka tuntui aluksi mauttomalta. Onneksi suomalaisetkin matkustelivat enemmän eri maihin ja alkoi tulla chilimausteita, paprikoita, eri kastikkeita jne.
Muistan kun ensimmäisen kerran maistoin leipäjuustoa. Se oli kuin pureskelisi hammastahnaa. Myöhemmin siitä on tullut minun lempiruokani. Karjalanpaisti ja karjalanpiirakat taas ovat semmoisia herkkuja, joita tykkään laittaa itse pyhäpäivinä tai kun meille tulee unkarilaisia vieraita.
Kuten aikaisemmin kerroin, en ole voinut opiskella suomea kurssilla. Opiskelin sitä kuulemalla Veikon kautta ja muiden suomalaisten ympäröimänä milloin missäkin. Tämän takia tuli sanottua hupaisia juttuja alkuaikoina. Esimerkiksi, kun menin kukkakauppaan ostamaan saniaisia, kysyin: ”Onko teillä satiaisia?” Tai hirvenlihan sijasta kysyin hiirenlihaa.
Urheilua seuraan sen verran, että tiedän yleisurheilun, hiihdon, jääkiekon ja autourheilun nimekkäimmät urheilijat. Kun joku voittaa, itken Suomen kansallislaulun aikana, kun olen Suomen kansalainenkin, ja kun unkarilainen voittaa niin itken silloinkin!
Onneksi käymme usein Unkarissa tapaamassa sukulaisia, ja silloin tunnen olevani enemmän suomalainen. Huomaan heti, jos joku ei toimi kuten pitäisi: pankeissa ja muissa yleisissä paikoissa on edelleen byrokratiaa, epärehellisyyttä, rahan yliarvostusta, varkautta melkein urheilun tasolla: kuka saa enemmän… Hymy on hävinnyt ihmisten kasvoilta, kun on huoli jokapäiväisestä toimeentulosta. Kotona Suomessa ollessa olen taas unkarilainen. Hirvittää suomalaisen nuorison yleinen humalanhaku, roskaaminen, kohteliaisuuden puute jne.
Nyt elämme vaikeita aikoja molemmissa maissa, ja muutos on valtava. Minun täytyy vain ymmärtää, että Unkarissa kapitalismiin siirtyminen on jatkunut vasta 20 vuotta eivätkä ihmiset ole pystyneet vieläkään omaksumaan muutosta. Moni kaipaa vieläkin Kádárin aikaa jolloin kaikilla oli työtä ja suhteellisen hyvä elämä vailla suurta vaurautta. Melkein kaikki olivat onnellisia koska eivät tienneet, että on parempaakin jossain muualla maailmassa. Nuoriso on jo syntynyt ja oppinut tähän maailmaan. Toivon hartaasti, että heistäkin tulee rehellisiä aikuisia jotka kasvattavat rehellisiä lapsia. En pysty sulattamaan minkäänlaista huijausta, laiskuutta tai tehottomuutta. Olen liiankin temperamenttinen joskus.