Käsityötaitoa Unkarista

  • Kirjoittanut Maiju Tynkkynen

Unkarin esineellinen kansanperinne on tyypillisimmillään kudottuja ja kirjottuja tekstiilejä, värikkäästi koristeltuja kansanpukuja sekä koristeellisia puu- ja keramiikkaesineitä. Nimenomaan erilainen esineiden, tekstiilien ja vaatteiden koristelu on aina ollut tärkeä osa unkarilaista kansanperinnettä. Kansan parissa on lähes poikkeuksetta koristeltu käyttöesineitä eli niin kirjotut pöytäliinat, kudotut tyynyliinat, hienoin motiivein koristellut keraamiset kannut, vadit ja lautaset kuin koristeelliset puuesineetkin ovat aina olleet myös arkikäytössä, eivät ainoastaan seinäkoristeina.

Esineistön, vaatteiden ja tekstiilien koristelutyyli on vaihdellut paljon alueittain; jopa vierekkäisillä kylillä on saattanut olla toisistaan eroavat, omat koristeluperinteensä. Yhteistä unkarilaiselle kansantaiteelle – ja nimenomaan esineiden ja vaatteiden koristelulle – on kuitenkin kauttaaltaan vahvojen, kirkkaiden värien, varsinkin punaisen ja mustan käyttö. Tyypillistä on myös se, että samat kukka- ja eläinmotiivit sekä geometriset kuviot toistuvat niin keramiikassa, kirjonnassa kuin kansanpuvuissakin. Esineet heijastavat läntisen ja itäisen kulttuuripiirin vaikutteita. Sekä turkkilaiset piirteet että esimerkiksi italialainen renessanssi näkyvät esineistön muodoissa ja motiiveissa vahvasti.

Esineiden koristelu monipuolistui Unkarissa 1800-luvulla, jolloin talonpoikien vaurastuminen toi mukanaan sekä halun että mahdollisuuden pukeutua ja sisustaa koristeellisemmin ja värikkäämmin. 1800-luvun lopulla alkoi Unkarissa myös kansallisen heräämisen kausi, jolloin alettiin kerätä talteen suullisen kansaperinteen ohella myös esineellistä kansanperinnettä.

Tekstiilit

Kudonnaiset

Koristeelliset kudonnaiset ovat yksi tärkeä unkarilaisen kansantaiteen osa-alue. Kudonnaisia näkee useimmiten tyynynpäällisinä tai pöytäliinoina; hallitsevina väreinä ovat sinisenmusta ja punainen. Kudontakoristelu on kirjontaa geometrisempaa ja yleisimpiä motiiveja ovat kukka-, tähti-, ja lintuaiheet. Kansantaiteen kukoistusaikana 1800-luvulla Unkarissa oli monia tärkeitä alueita, joissa valmistettiin kudonnaisia, mutta merkittävimpänä voidaan kuitenkin pitää Keski-Unkarissa, Tonavan länsipuolella sijaitsevaa Sárközin aluetta, joka on erittäin kuuluisa kudonnaisistaan.

Kudonnaisilla on myös ollut suuri symboliarvo eri elämäntilanteisiin liittyvissä juhlissa kuten häissä ja hautajaisissa: eri kuviot ja värit symboloivat eri asioita ja sen mukaan kudonnaisia valmistettiin erilaisina eri tilaisuuksiin. Häissä kudonnaiset olivat osa morsiamen myötäjäisiä, ja ne kertoivat suoraan morsiamen vauraudesta ja tämän kudontataidosta, vaikka osa kudonnaisista on myös miesten kutomia. Kudonnaisiin ja niissä käytettyihin väreihin liittyi myös uskomuksia: punaisen kudonnaisen uskottiin suojelevan vastasyntynyttä sairauksilta, joten lapsen kehto peitettiin usein tämän värisellä kudonnaisella.

Kirjonta

Kirjonta on Unkarissa yleisin tekstiilien ja vaatteiden koristelutapa. Se yleistyi kansantaiteena 1700-luvulla, mutta sen kulta-aika sijoittui 1800-luvun jälkipuoliskolle. Yleisimmin kirjottiin vaatteita, ja varsinkin juhlavaatteita koristeltiin kirjomalla. Myös sisustustekstiilit olivat suosittu kirjontakohde. Koska kirjottu tekstiili koettiin juhlavammaksi kuin kudonnainen, kirjottiin usein varsinkin sellaisia tekstiilejä, jotka muutkin näkivät. Tällaisia olivat mm. juhlavaatteet, päällyslakanat ja tyynyliinat.

Kirjonta koettiin unkarilaisessa talonpoikaisyhteiskunnassa ”oikeaksi työksi” ja sitä arvostettiin paljon. Tytöt opettelivat kirjomaan jo lapsena, ja heidän toivottiin koristelevan omat kapionsa kirjomalla ennen naimisiinmenoa. Kirjotuilla tekstiileillä – ja varsinkin niissä esiintyvillä kuvioilla – oli kudonnaisten tapaan oma symboliarvonsa. Kirjonnassa suosituimpia motiiveja olivat kasvi- ja eläinaiheet.

1800-luvulla kirjonnassa alkoivat eriytyä alueelliset kirjontatyylit, jotka saattoivat erota toisistaan huomattavasti. Nämä alueelliset erot ovat edelleen vahvoja – selvästi vahvempia kuin kudonnaisten kohdalla. Alueelliset erot näkyvät niin motiivien, värien kuin materiaalienkin valinnassa. Kukka-aiheita on suosittu Keski-Unkarin Kalocsassa ja Koillis-Unkarin Mezôkövesdin alueella, lintuaiheita sen sijaan lähinnä Pohjois-Unkarissa ja Etelä-Unkarin tasangoilla. Kirjontatyylejäkin on useita: yleisin on laakapistokirjonta, mutta myös ristipistokirjontaa harrastetaan. Villakirjonta on ollut suosittua varsinkin Etelä-Unkarin Hódmezôvásárhely´ssä, jossa laakapistoista villakirjontaa ja maanläheisimpien, kasvivärjättyjen värien käyttöä on suosittu.

Mezôkövesdin alueella elävä matyót käyttivät kirjontaan useimmiten silkki- tai puuvillalankaa, jopa kulta- tai hopealankaa. Heidän kirjonnalleen ovat myös olleet tyypillisiä kirkkaat värit, koko tekstiilin pinnan peittäminen kukkakuvioin sekä mustan pohjakankaan käyttö. Myös Kalocsan alueella kirjonta oli erittäin värikästä. Maailmalla Unkari on kuuluisa juuri kirjavista, runsain kukkakuvioin koristelluista kirjontatekstiileistään, jotka kuitenkin todellisuudessa edustavat vain Kalocsan ja Mezôkövesdin alueen kirjontatyylejä.

Keramiikka

1800-luku oli muun kansantaiteen ohella myös keramiikan kulta-aikaa. Koristelu ja värit lisääntyivät ja astioita alettiin ripustaa myös seinille koristeeksi, eivätkä ne olleet enää pelkästään arkikäytössä. Motiiveina olivat usein kukka- ja lintuaiheet (yleinen motiivi on lintu, joka pitää nokassaan oksaa) ja väreinä maanläheiset vihreä, ruskea, joskus keltainen tai sininen. Arkikäytössä olevat astiat tosin jätettiin usein pelkän saven värisiksi ja niiden koristelukin oli yksinkertaisempaa. Keramiikkaesineitä tehtiin myös moniin eri käyttötarkoituksiin: oli syviä ja matalia koriste- ja käyttölautasia, kannuja, kippoja, viinikarahveja ja kulhoja. Miskakancsó eli ihmistä esittävä viinikannu on yksi Unkarin keramiikan klassikkotuotteita. Astioiden väritys ja koristelun aiheet vaihtelivat paljon myös alueittain.

Keramiikan keskuksia on Unkarissa ollut useita, yksi tunnetuimmista on varmasti Etelä-Unkarin Hódmezôvásárhely´n keramiikka. Tuon alueen tyypillisimpänä motiivina voidaan pitää kukkakuviointia ja astioista pálinkásbutella eli hedelmäviinan säilytykseen tarkoitettu litteähkö pullo on Hódmezôvásárhely´n tyypillisintä keramiikkaa. Ihmistä esittäviä viinikannuja taas valmistettiin paljon Pohjois-Unkarissa. Nykyään keramiikka kukoistaa varsinkin Itä-Unkarin Karcagissa.

Leikkauskoristeiset puuesineet

Puuesineiden leikkauskoristeet ovat myös tärkeä osa unkarilaista esineellistä kansankulttuuria. Usein nimenomaan paimenet olivat leikkauskoristelun taitajia, sillä heillä oli karjaa laiduntaessaan aikaa kaiverrella kuvioita mukana kannettuihin puuesineisiin. Leikkauskoristein koristeltiin aina käyttöesineitä eli puisia juoma-astioita, huiluja, sauvoja, peili- ja partaveitsikoteloita jne. Myös naisten työvälineitä (rukinlapoja ja pesukarttuja) koristeltiin, aina epäkäytännöllisyyteen asti. Sulhanen myös antoi sitoutumisen merkiksi morsiamelleen leikkauskoristeisia rakkauslahjoja, vastalahjaksi hän sai morsiameltaan usein kirjontakoristeisen nenäliinan.

Tyypillisiä leikkauskoristelun motiiveja olivat kukka-aiheiden lisäksi paimenaiheet, tosin motiivit vaihtelivat suuresti alueittain. Transilvaniassa suosittiin geometrisiä kuvioita, Länsi-Unkarissa motiiveina olivat useimmiten erilaiset eläimet, Pohjois-Unkarissa ja Itä-Unkarin pustalla taas suosittiin paimen- ja metsästysaiheita. Leikkauskoristeiset portit ovat myös tyypillistä Unkaria. Nykyään niitä tosin näkee enää lähinnä Transilvanian unkarilaiskylissä. Portteja koristeltiin myös maalaamalla ja myöhemmin yleistyivät myös maalauskoristeiset huonekalut ja esineet. Maalatuissa esineissä korostuivat kukka-aiheet. Väreistä sininen ja punainen olivat suosituimpia.

Kansanpuvut

Kansanpuvut ovat myös vahvasti osa unkarilaista kansanperinnettä. Kansanpuvuiksi luetaan perinteisesti talonpoikien käyttämä vaatetus, joka on ollut monilta osin itse tehty. 1800-luvulla alkoivat lisääntyä myös tehdasvalmisteiset kankaat kansanpukujen materiaalina. Unkarissa vaatetus on saanut paljon vaikutteita mm. säätyläismuodista ja naapurikansoilta.

Päähine oli pukeutumisen tärkeä osa, jolla naiset ilmaisivat siviilisäätynsä. Naimattomat tytöt kulkivat ilman päähinettä tai päässään korkeintaan nauha tai eräänlainen otsakoriste, joka jätti pään ylhäältä paljaaksi. Mennessään naimisiin naiset peittivät päänsä, ja nuorilla vaimoilla oli usein hyvinkin koristeellinen päähine. Useimmiten päähineenä oli liina tai hilkan tapainen, jonka värillä voitiin ilmaista mm. ikää. Ensimmäisen lapsen syntymään saakka liina oli punainen, jonka jälkeen väri vaihtui aina sen mukaan, kuinka monta lasta perheessä oli. Myös miehille päähine oli vaatetuksen tärkeä osa. Hattu olikin unkarilaisen miehen arvokkainta omaisuutta ja se riisuttiin vain ruokapöydässä, kirkossa tai osoitettaessa kunnioitusta jollekin arvostetulle henkilölle.

Naisten vaatteiden materiaalina oli mm. hamppu, puuvilla, villa ja nahka. Vaatekerta koostui puserosta ja hameesta, ja hameen päälle sidottiin usein vielä esiliina. Hameen pituus vaihteli paljon alueittain, samoin alushameiden lukumäärä. Kalocsan seudulla alushameita saattoi olla jopa kymmenkunta! Arkivaatteet olivat pelkistettyjä ja esiliinan kuului suojata hametta lialta. Juhlavammaksi vaatteet teki niiden koristelu: puseron hihansuita koristeltiin kirjomalla ja esiliinan helmaan kirjotut kuviot tekivät siitä sopivan juhla-asun. Juhliin tarkoitettu esiliina olikin usein naisen koristelluin vaatekappale. Puseron päälle saatettiin vielä pukea koristeltu liivi.

Miesten vaatetus muodostui puserosta ja mustista tai sinisistä verkahousuista. Puseron päälle puettiin liivi, joka oli myös hyvin arvostettu vaatekappale. Sen napit olivat hopeaa tai tinaa ja liivin rinnukset oli usein koristeltu punoksin. Miesten asuun kuului tämän lisäksi nahkavyö.

Erilaiset päällystakit ja -viitat olivat myös osa kansanomaista vaatetusta. Yksinkertainen, vuohen villasta kudottu päällysviitta guba oli köyhemmän väen käyttämä vaate, jota ei koristeltu. Sitä käytettiin varsinkin talvella, sillä se oli paksu ja suojasi hyvin kylmyydeltä. Pelkästään miesten käyttämä sarkaviitta, szûr oli sen sijaan arvokas vaatekappale, jota koristeltiin usein kirjomalla. Kirjontakoristelut kertoivat viitan kantajasta ja hänen asemastaan. Koristeellisimmat sarkaviitat olivat naimaikäisillä miehillä, sillä szûriä käytettiin myös kosiessa. Mies ”unohti” viittansa siihen taloon, jonka tyttären kättä oli aikeissa pyytää. Jos vävyehdokas ei ollut mieleinen, vietiin viitta pihalle aidannokkaan, josta kosija seuraavana päivänä sen huomasi ja tiesi, ettei kosintaa kannattanut yrittää. Jos taas viittaa ei ulkona näkynyt, saattoi hän mennä sen sisältä hakemaan. Näin ilmaistiin, että kosinta oli hyväksytty. Szûrin lisäksi käytössä oli myös lampaannahkaviitta, suba, jota saattoivat käyttää niin naiset kuin miehet. Suba oli tärkeä vaatekappale, samoin kuin ködmön, naisen suosima lyhyt nahkajakku, jota vain naimisissa olevat naiset olivat oikeutettuja käyttämään.

Lähteet

Balassa István ja Ortutay Gyula 1979: Magyar néprajz. Corvina, Budapest.
Lehtinen Ildikó 2000: Kansanomainen kulttuuri. Teoksessa
Unkari lyhyesti 2000. Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus ja Suomi-Unkari Seura, Helsinki.
Lehtinen Ildikó 1994: Unkarilaiset kansanpuvut. Suomi-Unkari -lehti 3/1994.
Väyrynen Kaisa 1994: Moni-ilmeinen unkarilainen kirjonta. Suomi-Unkari -lehti 3/1994.
Väyrynen Kaisa 1994: Unkarilainen kansantaide. Teoksessa Juhani Huotari ja Kaisa Väyrynen: Unkari. Tonava kaunoinen. Suomen matkailuliitto, Helsinki.

Lisätietoja

Balassa István ja Ortutay, Gyula 1984: Hungarian Ethnography and Folklore. Corvina, Budapest.
Gunda Béla: Unkarilaisesta kansankulttuurista. Hungarologishe Beiträge 8. Jyväskylän yliopisto.
Hofer Tamás ja Fél, Edit 1994: Hungarian Folk Art. Corvina, Budapest.
Huotari Juhani ja Väyrynen Kaisa 1994: Unkari, Tonava kaunoinen. Suomen Matkailuliitto, Helsinki.
Huitu Marketta: Unkarilainen keramiikka. Suomi-Unkari -lehti 2/2006
Kecskeméti István: Kylähäät. Arkistovedos Oy, Karkkila.
Lehtinen Ildikó 2000: Kansanomainen kulttuuri. Teoksessa
Unkari lyhyesti 2000. Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus ja Suomi-Unkari Seura, Helsinki.
Lehtinen Ildikó ja Erä-Esko Liisa (toimittaneet) 1996: Unkarilaiset idän ja lännen välissä. Suomen kansallismuseon näyttelyluettelo. Museovirasto, Helsinki.
Lehtinen Ildikó 1994: Unkarilaiset kansanpuvut. Suomi-Unkari -lehti 3/1994.
Väyrynen Kaisa 1994: Kokeile unkarilaista kirjontaa. Suomi-Unkari -lehti 3/1994.
Väyrynen Kaisa 1994: Moni-ilmeinen unkarilainen kirjonta. Suomi-Unkari -lehti 3/1994.
Väyrynen Kaisa 1994: Unkarilainen kirjonta – arvostettu miehinen ammatti. Suomi-Unkari -lehti 3/1994.