Anssi Halmesvirran viimeisimmässä István Bibóa käsittelevässä kirjassa lukija pääsee jälleen kerran hyppäämään tämän merkittävän unkarilaisen poliittisen ajattelijan maailmaan. Tällä kertaa käännös- ja käsittelyvuorossa on essee Eliitti ja sosiaalinen tunto vuodelta 1942, jossa Bibó tarkastelee Euroopan eliitin tehtävää yhteiskunnassa, heidän silloista moraalista rappeutumista sekä pohtii seuraavan moraalisesti paremman eliitin tulevaa tehtävää. Essee tuo esiin, Halmesvirtaa lainaten, sen julkisena moralistina toimivan Bibón, joka poliittisen kriisin ja moraalisen rappeutumisen iskeytyessä ryhtyy julkisesti kuuluttamaan valtiohyveiden ja laillisuuden perään.
István Bibó, eliitti ja sosiaalinen tunto. Kääntänyt ja toimittanut Anssi Halmesvirta
Unkarissa toisen maailmansodan keskellä kirjoitettu essee ei suinkaan ole sellainen, etteikö sillä olisi mitään annettavaa nykyajan lukijalle. Se nostaa esille kysymyksen eliitin vastuusta kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Halmesvirta pitääkin kysymystä ja Bibón esseen kannanottoa ajattomana, koska ne voidaan nostaa esiin myös modernin Euroopan kriisejä tarkastellessa. Se tekeekin tästä esseestä oivan valinnan käännettäväksi, koska se tuo myös Bibóa esiin ajattelijana, jonka ajatukset kestävät aikaa.
Alkuperäinen essee on pituudeltaan vain 20 sivua, mutta kirjassa on mukana päivitettynä versiona Halmesvirran aikaisemmassa tutkimuksessa (The Narrow Path to Freedom: István Bibó’s Public Moralism) julkaistu erittely koskien Bibón arvostelua teoksesta Diagnosis of Our Time, jonka unkarilainen sosiologi Karl Mannheimin julkaisi vuonna 1943. Halmesvirran mukaan erittely auttaa lukijaa ymmärtämään esseen laajemmassa aatehistoriallisessa keskustelu- ja merkitysyhteydessä, mutta auttaa myös tulkitsemaan Bibón esseessä esittämiä näkemyksiä negatiivisessakin valossa, kuin myös näkemään hänen ajattelunsa mahdolliset rajat.
István Bibó
Mikä Bibón esseen mukaan eliitin tehtävä sitten on? Millä tavalla se voi rappeutua ja epäonnistua tehtävässään? Entä miten eliitti voi taistella rappeutumista vastaa? Näihin kysymyksiin voisi vastata pienellä esimerkillä suomalaisesta lukijasta ja eliitistä suomalaisessa yhteiskunnassa.
Suomalaiselle lukijalle voi ensinnäkin olla hankalaa kuvitella mielessään Bibón kuvailema tuon aikakauden eurooppalainen eliitti ja sovittaa sitä suoraan nykyaikaan. Syntymä- ja perintöeliitti kuuluu pitkälti menneisyyteen, eikä sellainen ryhmä ole suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa enää kovin suuri. Sosiaalinen liikkuvuus on aikojen saatossa kasvanut ja on Suomessa muita Euroopan maita korkeampi. Suomessa yleisesti mielletään eliittiin ne henkilöt, joilla on korkean taloudellisen ja poliittisen aseman tuomaa valtaa yhteiskunnassa. Jokaisella suomalaisella pitäisikin siten olla lähtöluokkaa katsomatta mahdollisuus nostaa työllään itsensä eliittiin.
Kuitenkaan yhtä ainoaa tapaa eliitin valitsemiseen ei ole, vaan se voi vaihdella aikojen saatossa. Bibón mukaan jokainen yhteiskunta valitsee itse oman eliittinsä niiden ”ihmisen arvottamisen kriteereillä”, jotka ovat sinä aikakautena voimassa. Valitsemisen edellytyksenä on siten oltava jonkinlainen erottava tekijä, joka arvottaa valitun muiden yläpuolelle. Tämä voi Bibón mukaan olla henkilön taustaan liittyvä ominaisuus (”syntymätausta, omaisuus tai perintöjärjestelyn kautta kombinoiden molemmat”), ulkoinen ominaisuus (kuuluminen tiettyyn ryhmään, kuten esimerkiksi seuraan tai poliittiseen puolueeseen) tai valikoituminen tietynlaisen testin, kokeen tai järjestelmän kautta. Valinnan tekevän yhteiskunnan on kuitenkin oltava vakaa, joka myös hyväksyy kyseisen ”arvojärjestelmän” valita eliitti. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi poliittisen valtansa takia eliittiin mielletyt ovat tulleet valituiksi asemaansa vaalien kautta.
Esseessään eliitin tehtävän Bibó tiivistää kliseeseen, jonka mukaan se on yhteiskunnan johtaminen. Näin olisi helppo ajatella poliittisen eliittiin kuuluvan olevan automaattisesti hänen kuvailemaansa eliittiä, mutta näin ei ole. Nimittäin hänen mukaansa yhteiskunnan johtamiseen eliitti ei ole pakollinen, vaan sen puutteessa johtajaksi voidaan valita esimerkiksi yrittäjiä. Tässä ongelmana on kuitenkin mahdollisuus sellaisen primitiivisen johtajan valitsemiseen, jonka periaateisiin kuuluu valtaan takertuminen ja muiden alistaminen. Bibó huomauttaakin eliitin tehtävän olevan ”suurempi ja laajempi kuin yhteiskunnan yritysten ja muiden toimintojen johtaminen”. Tämä valittu joukko toteuttaa päärooliansa ihanteena, joka antaa muille yhteiskunnan jäsenille ”ihmiseloon, ihmisten moraaliseen tilannekäyttäytymiseen ja inhimillisten tarpeiden syventämiseen, jalostamiseen ja rikastuttamiseen malleja, esimerkkejä”.
Eliitin pääroolin lisäksi Bibó kirjoittaa eliitin tärkeimmästä hyveestä, joka on sosiaalinen tunto. Eliitin tulisi noudattaa vastuutaan, jossa kaikkien kansalaisten hyvinvointi ja turvallisuus taataan. Eliitin tulisi vastustaa niitä arvoja, jotka eivät kuulu yhteiskunnan ydinarvoihin ja voivat siten vaarantaa yhteiskunnan järjestystä ja oikeudenmukaisuutta. Sosiaalisen tunnon pitäisi myös olla se väline, jonka tulisi kehittyä paremmaksi seuraavien eliittien myötä, jotta se kykenisi entistä paremmin ratkaisemaan yhteiskunnan ongelmia ja kriisejä.
Politiikkaa seuraava voi varmasti huomata, ettei Bibón määritelmä eliitistä ja sen tehtävästä oikein sovi jokaiseen poliittiseen eliittiin kuuluvaan Suomessa. Eikä myöskään kaikkialla maailmassa, kuten esimerkiksi Unkarissa ja Yhdysvalloissa. Sellainen voi kylläkin johtaa yhteiskuntaa toiminnallaan, mutta ei sosiaalisen tunnon mukaisesti. Toiminta mahdollisesti luo yhteiskunnassa epävakautta ja epäoikeudenmukaisuutta, eikä taa kaikkien kansalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia. Tällaiset poliittiseen eliittiin päässeet ovat unohtaneet läntisen yhteiskunnan ydinarvot, kuten esimerkiksi oikeusvaltio periaatteen.
Rappeutumisen vastustamiseksi Bibó ryhtyisi todennäköisesti, Halmesvirtaa jälleen lainaten, julkisesti kuuluttamaan valtiohyveiden ja laillisuuden perään sekä vaatimaan eliittiä ”löytämään uudelleen ja elvyttämään Länsimaisen sivilisaation perusarvoja kuten tasa-arvo, vapaus, solidaarisuus, maltillisuus, poliittinen korrektius ja sosiaalinen oikeudentunto”, jotta se ei toistaisi virhettään ja antaisi valtaa rappeutuneelle moraalille. Rappeutumisen vastustamisen tehtävää Bibó ei kuitenkaan koskaan jättänyt vain eliitin tehtäväksi, vaan jo 1930-luvun lopulla luonnosteli Poliittiset kymmenen käskyä vapautta rakastavalle ihmisille -julistuksen, jossa hän peräänkuulutti yhteiskunnallisten asioiden joutuvan sopimattomien ihmisten käsiin, jos kunnolliset ja vapautta rakastavat ihmiset antavat sen tapahtua.
Joni-Matti Koskinen
Kirja on tilattavissa tämän linkin kautta.