László Krasznahorkai on merkittävimpiä unkarilaisia nykykirjailijoita. Hänen teoksiaan on palkittu useaan otteeseen Unkarissa ja maailmalla, ja vuonna 2015 Krasznahorkaille myönnettiin erittäin arvostettu Man Booker -palkinto. Häntä on myös useaan otteeseen povattu seuraavaksi nobelistiksi.
Saatanatango on Krasznahorkain esikoisromaani, joka on ilmestynyt vuonna 1985 ja julkaistu nyt ensi kertaa suomeksi. Teosta on kuvailtu nyrjähtäneeksi, umpikujaksi ja itseensä kietoutuneeksi käärmeeksi. Romaaniin pohjautuu myös ohjaaja Béla Tarrin kulttimainetta nauttiva seitsemäntuntinen mustavalkoelokuva Sátántangó.
Englanninkielisessä maailmassa Saatanatango on valloittanut ja vinksauttanut lukijoiden mieliä jo useamman vuoden, ja moni amerikkalaiskriitikko on suitsuttanut sen kirjallisia arvoja estottomasti. Ruotsissa romaani ei saavuttanut suurta suosiota – mikä saattaa olla syynä siihen, että suomennos nähdään vasta nyt. Vaan hyvä että nähdään, sillä Saatanatango on arvokas lisä suomennetun kaunokirjallisuuden kaanonissa.
Suomentaja Minnamari Pitkänen, miksi olet halunnut kääntää juuri Saatanatangon ja Krasznahorkaita ylipäätään?
Olin lukenut aiemmin Mitä olet nähnyt ja kuullut -antologiassa julkaistun Outi Hassin suomentaman novellin Ulkoista tulta, ja se oli tehnyt suuren vaikutuksen. Krasznahorkain kieli kiehtoi minua, samaten ajatusmaailma. Saatanatango valikoitui tuotannosta siksi, että se on kenties helpoin ja luontevin aloituspiste Krasznahorkain kääntämiselle.
Millaista Krasznahorkain kääntäminen on ollut, tyyliltään ja rytmiltään?
Rytmi on Saatanatangossa tärkeässä roolissa. Pitkien virkkeiden hengästyttävä tahti vaikuttaa romaanin tunnelmaan voimakkaasti ja lisää osansa erilaisten hälytyskellojen kakofoniaan. Rytmin ylläpitäminen käännöksessä on haastava homma. Pitkien virkkeiden tulee olla perusteltuja myös suomen kielellä, niin kieliopillisesti kuin ajatuksenjuoksunkin kannalta.
Pituuden lisäksi Krasznahorkain virkkeet ovat äärimmäisen tiiviitä. Kerronta rönsyilee, ajautuu sivuraiteille, palaa takaisin, toisinaan myös henkilöhahmot lisäilevät väliin omia kommenttejaan. Sitä on vain yritettävä paikallistaa virkejärkäleistä keskeisin, jonkinlainen ydinlause, tämän jälkeen voi lähteä erittelemään sen ympärille kertynyttä ainesta. Romaanin toiseksi viimeisen luvun virkamiehet ovat melko samantyyppisen tehtävän edessä ryhtyessään ”raivaamaan tieltä pahimpia hirvityksiä kuten: peräänantamaton typeryys, mykkä valitus ja lohduttoman olemassaolon sankkaan pimeyteen jähmettynyt murhe, kunnes he sitten kuvauksen loppuun päästyään panivat tuskissaan merkille, ettei jäljelle ollut jäänyt muuta kuin jokunen konjunktio ja kaksi predikaattia.” Kohtauksessa on oletettavasti ripaus itseironiaa, tosin Krasznahorkain tapauksessa sanoisin, ettei jäljelle jää näinkään montaa predikaattia.
Saatanatangon englanniksi kääntänyt George Szirtes on luonnehtinut Krasznahorkain kieltä narratiivin hitaaksi laavavyöryksi ja kertonut saaneensa tunnin työskentelyn jälkeen päänsäryn. Tähän on helppo samaistua, vaikkei päänsärky vaivannutkaan. Kaikkein vaikeimpien kohtien hiomiseen meni paljon aikaa, mutta useimmiten työläimmät kohdat myös avasivat romaanin maailmaa eniten.
Saatanatango vilisee erilaisia viittauksia, niiden paikallistamisyritykset tuntuivat toisinaan miinakentällä hiippailulta. Viittaukset toimivat eräänlaisina tienviittoina labyrintissa, jossa jokainen reitti johtaa umpikujaan. Labyrinttimaisuus ja umpikujat liittyvät Saatanatangon ansamaiseen rakenteeseen. Romaanissa esiintyy lisäksi eräänlaisia sana- tai ilmauspareja, jotka toistuvat eri puolilla tekstiä. Lukija havahtuu tutun elementin edessä, tietää nähneensä sen jossain aiemmin, muttei välttämättä osaa yhdistää sitä aiemmin lukemaansa. Kahden toisistaan muistuttavan kielenaineksen välille virittyy hatara lanka, ja nämä langat muodostavat pikkuhiljaa suuremman verkon, jonka vangiksi lukija jää kenties tiedostamattaan. Myös romaanin loppuratkaisu tukee umpikujan tai ansan ajatusta sulkiessaan lukijan lopulta tekstin maailmaan. Suomentajalle kaikki on merkityksellistä. Kertomus tai tunnelma ei voi välittyä kokonaisuudessaan, jos elementit eivät ole niille tarkoitetuilla paikoillaan.
Millainen käännösprosessi oli?
Aloitin käännöstyön vuoden 2016 loppuvaiheilla ja tein sitä osa-aikaisesti kaksi ja puoli vuotta. Suomensin aluksi käännösnäytteen, joka mahdollisti osaltaan keväällä 2017 myönnetyn työskentelyapurahan. Tämän tyyppisen kirjallisuuden kääntämisessä apurahat ovat tärkeitä, sillä työ ottaa aikaa.
Teoksen Baabel-sarja oli alusta lähtien ykkösvaihtoehtoni, vaikka tarjosin suomennosta tietysti useammalle kustantamolle. Kustannuspäätös on Teokselta kulttuuriteko, ja olen iloinen, että siellä mennään edelleen rohkeasti sisältö edellä.
Mistä pidit erityisesti niin käännösprosessissa kuin myös kirjassa lukukokemuksena? Syntyikö johonkin kohtaan erityisen intiimi suhde?
Pidin ennen kaikkea siitä, että pääsin lukemaan tekstiä niin läheltä kuin suomentaessa tekstiä pääsee lukemaan. Krasznahorkain kieli on mieletöntä.
Hahmoista kaikkein läheisimmäksi muodostui Esti, jonka liitän mielessäni inhimillisyyden teemaan, jota Krasznahorkai tarkastelee laajemminkin. Estin tarina kertoo empatiakyvyn katoamisesta ja sitä myötä koko ympäröivän yhteisön hajoamisesta. Ihmiset mieltävät toisensa puhtaasti hyödyn kautta, niin että lapsetkin ovat vanhemmilleen enää tuotantovälineitä. Hajoavassa yhteisössä vallitseva valtarakenne muodostuu sen heikoimmalle jäsenelle sietämättömäksi, mikä johtaa epätoivoisiin ratkaisuihin.
Kaiken tragedian lisäksi pidän myös romaanin huumorista. Kaikkien kamaluuksien keskellä se elää ja voi hyvin. Kääntämisen näkökulmasta nauru on mielenkiintoinen asia, sillä se on aina enemmän tai vähemmän kulttuurisidonnainen ilmiö. Nauraako lähdekielisen tekstin lukija koskaan tismalleen samalle asialle kuin käännöksen lukija? Vai onko naurun kohde aina väistämättäkin hieman eri?
Miten paljon olet lokalisoinut ja kotouttanut ja miten paljon olet jättänyt unkarilaisia erikoisuuksia näkyviin? Millainen linjanveto sinulla on ollut?
Saatanatango laittaa lukijansa lähtökohtaisesti aktiiviseen rooliin, oikeastaan mitään ei aseteta valmiina pöytään. Olen pitäytynyt tällä linjalla myös käännösratkaisuissa. Näkisin myös, että kotouttava käännös syö tekstistä helposti paikallisväriä tai -tunnelmaa, sävyt haalenevat.
Olen Saatanatangon käännöksessä jättänyt mm. juomien nimet alkuperäiseen kieliasuunsa. Pálinkan suomalaisyleisö tuntee melko hyvin. Sen suomentaminen esimerkiksi hedelmäviinaksi luultavasti vain haittaisi luentaa. Kevert kääntyy puolestaan niin jäykästi, ettei lopputuloksella ole paljoakaan tekemistä kyseisen alkoholijuoman kanssa. Sanatarkka käännös olisi ehkä ’sekoitus’, silti nimen sanasanaista tarkoitusta olennaisempaa on tässä yhteydessä ehkä kuitenkin seoksen epämääräisyys ja halpuus.
Miltä tuntuu nyt, kun olet saattanut kirjan loppuun?
Suomennosprosessi oli pitkä, mutten silti osannut oikein varautua kirjan käsistä päästämiseen. Tuntuu hurjalta, että teksti on nyt maailmalla.
Artikkeli on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 3-2019.
László Krasznahorkai
Saatanatango
Suomentanut Minnamari Pitkänen
Teos, 2019