Unkarin proosataiteen uudistaja, eurooppalainen kulttuuri-ilmiö

Hannu Launonen

 

”Olipa aihe mikä hyvänsä, kirjasta kuin kirjasta huokukoon kepeys, joka muistuttaa mieleen: kirjallisuus ei ikinä ole itsestään selvä asia vaan pyrkimys ja lahja.”

Péter Esterházy 1985

 

Kun Péter Esterházy kesällä kuoli, monet Unkarissa ja muualla Euroopassa tajusivat: keskuudestamme on poistunut merkittävä kirjailija.

Péter Esterházy oli syntynyt Budapestissa 14. huhtikuuta 1950, hän menehtyi 14. heinäkuuta 2016 Budapestissa. Hän sairasti haimasyöpää.

Esterházy oli herättänyt Unkarissa suurta kiinnostusta esikoisteoksestaan Fancsikó és Pinta (1976) lähtien. Tuo kiinnostus ylitti kirjallisuuden rajat.

Esterházy hakeutui jo opiskellessaan eroon yhteiskunnallisten sidonnaisuuksien kentästä merkkien maailmaan. Hänestä tuli matemaatikko ja tietokoneiden asiantuntija, työn ohessa myös jalkapalloilija. Jalkapallolla ja siihen liittyvillä ihmisillä ja tarinoilla tuli olemaan merkittävä rooli monissa hänen teoksissaan.

Péter Esterházy nähtiin paitsi kirjailijataiturina myös ilmiönä: myöhäsyntyisenä jälkeläisenä hän edusti sukua, joka aikanaan omisti lähes puolet Unkarin maa-alasta ja kuului koko Euroopan rikkaimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin. Fertődin kylässä sijaitsee yhä ”Unkarin Versailles”, Esterházyn ruhtinaan rokokoolinna. Linnan suojissa on Haydn-museo, muistona ajoilta (1761–1790), jolloin säveltäjä Joseph Haydn toimi orkesterinjohtajana Esterházyn suvun palveluksessa Kismartonissa (Eisenstadtissa).

*

Unkarin kirjallisuudessa oli lyriikka ollut johtava laji ja kielen kasvukärki 1950-luvun alusta aina 1970-luvun loppupuolelle saakka.

Kun Esterházy ja muutamat hänen ikätoverinsa ryhtyivät kirjoittamaan, kokeilu ja uudistukset siirtyivät proosan puolelle. Puhuttiin ”Péterien sukupolvesta”, vaikka kaikki eivät olleet samanikäisiä: Péter Esterházy, Péter Hajnóczy (1942–1981), Péter Nádas (s. 1942) ja muun muassa Géza Bereményi (s.1946).

Kirjailijat eivät muodostaneet yhtenäistä ryhmää. Ainut yhdistävä tekijä oli henkilöhistoriallinen: he olivat kaikki syntyneet sodan aikana tai melko pian sen jälkeen. He kuuluivat sukupolveen, jonka kysymyksiin ei aikanaan vastattu. Nyt he vastasivat itse. He eivät tunnustautuneet postmodernisteiksi, mutta heistä useimpiin pätee postmodernismista esitetty yleistys: suurta kertomusta ei enää ole. Sitä enemmän oli kokonaisuuden osia, sirpaleita.

Esterházy ammensi yhtä ja toista uusista virtauksista, ranskalaisesta uudesta romaanista, latinalais-amerikkalaisesta kumuloituvasta kerrontatekniikasta. Kaikki tuo merkitsi aikatasojen sekoittumista, sitaattien ja väärennettyjen sitaattien käyttelyä, sanojen alkuperää koskevia todellisia tai poeettisia selityksiä ynnä typografisia kokeiluja. Teosten jälkisanoissa Esterházy useimmiten luetteli käyttämiään tai väärinkäyttämiään lähteitä.

Kirjan sivulla voi olla kaksi palstaa: toinen sisältää varsinaisen romaanin, toinen taas metaromaanin, kertomuksen romaanin synnystä ja tekstin rakentumisesta, kirjoittamisen tavasta. Teokseen, niin kuin Daisy-nimiseen (1984), sisältyy jopa alkeellinen ”elokuva”, animaatio. Jokaisen sivun yläreunassa esiintyy naisen siluetti hiukan eri asennossa. Kun kirjaa selaa, oikeammin sanottuna plaraa, pärisyttää sivuja kyllin nopeasti, nainen alkaa tanssia. Esterházy on myös sisällyttänyt useisiin teoksiinsa niiden lukemiseen opastavia (tai lukemista hämääviä) käyttöohjeita.

Typografia on useissa Esterházyn kirjoissa taiteellinen arvo. Lajien rajoja hän venyttää: hiukan yli 10 sivua sisältävä, muun muassa Blaise Pascalilta poimittujen sitaattien ryydittämä Fuharosok (Rekkakuskit), aiheena raiskaus, on nimiösivun tiedon mukaan ”romaani”. Mutta ken tietää sanoa, miten laaja teoksen pitää olla, jotta se voisi olla ”romaani”? Esterházylla on omat tietonsa ja tapansa.

*

Sukuromaani uudistettavana lajityyppinä askarrutti Esterházya varhaistuotannosta alkaen, kuten näkyy vaikkapa teoksesta Sydämen apuverbit (A szív segédigéi, 1985, suom. 1991). Sen alaotsikoksi hän merkitsi Johdatus kaunokirjallisuuteen (Bevezetés a szépirodalomba). Merkintä toistui sittemmin monissa hänen teoksissaan. Teoksessa on oireellisesti kaksi osaa. Toisessa sureva poika kertoo äitinsä kuolemasta ja hautajaisista. Toisessa näkökulma vaihtuu ja kertoja muuntautuu kuolleeksi äidiksi, joka käy läpi elämäänsä Unkarin kiehuvina vuosina ja muistelee poikansa kuvitteellisia hautajaisia. Pojan ja äidin lisäksi teokseen sisältyy kolmas, ulkopuolinen kertoja, joka heittelee tarinaan suoria ja muunneltuja sitaatteja muiden kirjailijoiden teoksista. Syntyy merkillinen kudelma äidistä: äidistä tyttönä, naisena ja vanhuksena, taustalla perhesuhteet, suku ja Unkarin lähihistorian myllerrykset.

Tämä on Esterházyn teos äidistä. Kirjan lopussa tekijä lupaa: ”Tästä kaikesta minä vielä kirjoitan täsmällisemmin.” Hän piti lupauksensa. Vuosien kuluttua ilmestyi Semmi művészet (Ei taidetta, 2008), laajempi äitiä koskeva teos. Siihen sisältyy muun muassa Esterházyn äidin ja ”maailman parhaan jalkapalloilijan” Ferenc Puskásin rakkaustarina, Sydämen apuverbien tapaan: harmoninen kakofonia.

*

Kun Esterházy kokosi kaikki Johdatus-teokset yhteen, syntyi Magvető-kustantamon julkaisema isokokoinen (724-sivuinen) järkäle, jossa aiempi alaotsikko on korotettu kirjan nimeksi Bevezetés a szépirodalomba (1986). Sen rinnalle voi sisällön ulottuvuuksien kannalta nostaa kaksiosaisen, yksiin kansiin pakatun pääteoksen, nimeltään Harmonia caelestis (2000).

Harmonia caelestis –teoksen latinankielinen nimi (”Taivaallinen harmonia”) juontuu ruhtinas Pál Esterházyn (1635–1713) kirkollisesta sävellyksestä.

Teoksen ensimmäinen kirja, ”Numeroituja lauseita Esterházy-suvun vaiheista”, sisältää paljouden taruja, kertomuksia, myyttejä, episodeja, isiä, isoisiä, isoisoisoisiä koskevia kirjoituksia, joista puuttuu aikajärjestys, niin että esiin nousee lopulta yksi ainoa kaiken kattava hahmo: ”Minun isäni”.

Toinen kirja kuvaa diktatuurin ikeessä 1900-luvulla elävää aristokraattista perhettä vuoden 1919 neuvostohallinnosta nykyhetkeen. Se on kertomus karkottamisesta, uudelle paikkakunnalle asettumisesta, köyhtymisestä, perheestä, jolla ei enää ole mitään. Sivu sivulta tämä kertomus liittyy itäisen Keski-Euroopan historiaan.

Kuten tunnettua Péter Esterházy sai tammikuussa 2000 tietoonsa, että hänen rakastettu isänsä, ylistetty isähahmo, kääntäjän ja talonmiehen töitä tehnyt Mátyás, oli toiminut Unkarin salaisen poliisin urkkijana. Miksi? Kenties elääkseen, kouluttaakseen poikansa?

Péter Esterházy joutui kirjoittamaan uuden kirjan, jolle antoi nimeksi Jávított kiadás (Korjattu laitos). Siinä hän lainaa isänsä raportteja Unkarin turvallisuuspalvelun pahamaineiselle ”osastolle III/III”. Hän siteeraa myös omaa teostaan ja vertaa sen ”totuutta” uusiin tosiseikkoihin. Samalla hän kirjoittaa muistiin häpeän ja surun täyttämiä merkintöjä. Hän suree isäänsä, hän säälii isäänsä, mutta ei vapauta tätä syyllisyydestä. Kysymyksessä on henkilökohtainen tragedia, jonka vaikutukset ulottuvat kauas Unkarin ulkopuolelle.

Péter Esterházy Helsingin kirjamessuilla 2012. Kuva Marjatta Manni-Hämäläinen

Artikkeli on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehdessä 4-2016.