”Pysymme täällä loppuun asti, niin kuin orkesteri Titanicin kannella.” – Transilvanian kirjallisuuden voimahahmon Sándor Kányádin syntymästä 90 vuotta.
Liekehtivän Petőfin jalanjäljissä
Sándor Kányádi (1929–2018) kuului merkittävimpiin niistä kirjailijoista, jotka antoivat äänen yli kaksimiljoonaiselle Romanian unkarilaisvähemmistölle. Yli puolen vuosisadan ajan hän on ollut keskeisiä tekijöitä myös koko unkarilaisessa kulttuurissa.
Kányádin runot antavat painavan todistuksen ajastamme. Säkeet ovat kuin kiveen hakattuja. Runoilija saa myytit elämään nykyhetken kuvina. (Hesiodoksen mukaan Prometheus toi ihmisille taivaasta tulen.)
ei kahle
ei edes kellontarkasti
aina takaisin tulevaan kotkan
nokka ja kynnetpetoksen savu se tekee kipeätä
tukahtumisen häpy
miksi teidän piti sytyttää metsä
minun ympärilläni
(”Prometheus”)
(Runonäytteet – ellei toisin mainita – ovat Sándor Kányádin teoksesta On seutuja. Runoja ja runoelmia. Suom. ja toim. Hannu Launonen ja Béla Jávorszky. WSOY 1996.)
Kányádi edustaa runoilijapolvea, joka lähti innostuneena liikkeelle vuoden 1944 jälkeen. Hän ja hänen ikätoverinsa ihailivat sosiaalisia uudistuksia, heidän runonsa ylistivät teollista kehitystä ja ylipäänsä elämänmuodon muutoksia. Näitä piirteitä sisältyy Kányádin varhaiskokoelmiin, sellaisiin kuin Virágzik a cseresznyefa (Kirsikkapuu kukkii, 1955) ja Sirálytánc (Lokkitanssi, 1957). Nuori lyyrikko vaelsi kansanrunouden ja Petőfin, runoudessa ja vapaustaistelussa liekehtivän kansallisrunoilijan jalanjäljissä. Sanan ja teon ykseys kytkee Petőfin ja Kányádin toisiinsa.
Kielivähemmistön tunnot ja Kányádin kuvakieli
1960-luvun tuotanto osoittaa jo selkeästi Kányádin ominaislaadun. Kansanomaiset ainekset yhdistyvät eksistentiaalisiin tuntoihin, kulttuurihistorian ja talonpoikaistaustan aineksiin.
Kokoelmat sellaiset kuin Harmat a csillagon (Kastetta tähdellä, 1964) ja Függőleges lovak (Pystysuorat hevoset, 1968) säilyttävät tuntuman länsimaisen filosofian ja kirjallisuuden virtauksiin, mikä ei suinkaan ollut itsestään selvä asia Ceauşescun ajan Transilvaniassa.
Kansanrunouden yksinkertaisuus täydentyy kányádilaisella kuvakielellä. Se merkitsee omalaatuista rytmiä, leikkisyyden, arkipuheen ja synkän elämännäkemyksen yhdistelmää. Se on puhetta erään kielivähemmistön puolesta.
Kun puhun kányádilaisesta kielenkäytöstä, en tarkoita mitä tahansa kielipeliä. Kányádilaisuus on aina motivoitua. Jos on tarkoitus puhua putoamisesta, sitä ei nimetä vaan esitetään ikonisesti, kuvan kaltaisena (tavuja putoaa seuraavalle riville):
ties monettako kertaa törmäsi ikkuna-
lasiin ja pu-
tosi ja törmäsi – –
Monissa runoissa motivaatio perustuu onomatopoieettiseen, ääntä jäljittelevään vaikutelmaan, ja runo siten kuvaa deskriptiivisesti tarkoitettaan (esimerkiksi ”titi-tyy-linnut”).
Äänteellisesti lähisointuiset sanat voivat usein olla merkitykseltään mahdollisimman kaukana toisistaan: Anyatej / Hangyatej (”Äidinmaito / Muurahaismaito”). Ilmaus muurahaismaito on uudismuodoste, jolla ei ole kielenulkoista referenttiä, todellisuusvastinetta. Runossa ”Puulta puulle” (Fától fáig, 1968) sen saattomielteeksi kontrastina kuitenkin nousee muurahaishappo, pistävän hajuinen, ihoa syövyttävä neste.
Vuoden 1968 runoista lähtien Kányádin tuotanto saa groteskeja, katkeriakin sävyjä. Runot alkavat hätkähdyttävällä tavalla tulkita pienen kansan ja kielivähemmistön tuntoja. Maastamuuttajia, henkensä uhalla pois lähteviä ilmaantui. Samalla oma kulttuuri alkoi kutistua. Runoilija Árpád Farkas on kiteyttänyt yhteisen ajatuksen: ”Vaikka sydäntä kouristaa, / me soitamme silti, vai mitä, Veli, / viimeiseen saakka, / niin kuin orkesteri / Titanicin / kannella.”
Kányádin runous ja koko Transilvanian kirjallisuus oli joutunut huolehtimaan sellaisista tehtävistä, jotka muualla kuuluvat julkisen sanan tai parlamentarismin hoidettaviin.
Keskeiseksi teemaksi nousi yksilön suhde valtaan: kysymys siitä, onko ihmisellä oikeus käyttää äidinkieltään. Aksentit, vokaalien pituusmerkit, ”oli jo teloitettu”. Kirjoista ja kirjoittamisesta tuli vähemmistön henkisen olemassaolon lähes ainoa mahdollisuus.
Unkarilaiset kirjailijat olivat jo 1950-luvulta alkaen tehneet selkoa Transilvanian yhä pahenevasta tilanteesta. Kányádin runo loi uuden tavan puhua.
ja silloin minä levitin anomuksemme
ja sanoin, sanoin mitä ajattelin
mitä ajattelimme ja hän silmät sirrillään
ohut hymy suupielissä tarkkaili
miten sisään jäänyt pikku mehiläinen
Sisyfoksen-kamppailussaan
ties monettako kertaa törmäsi ikkuna-
lasiin ja pu-
tosi ja törmäsi ja minä puhuin puhumistani
nöyryytys valui minusta minä tunsin
että paitani alushousunikin olivat pelkkää vettä
oi jos ikkuna vain hiukan raottuisi niin että tuo
onneton pikku mehiläinen onnis-
tuisi mutta aivan kuin olisi lukenut
ajatukseni hän äkkiä
sanoi: ei!
(”Valta” / Hatalom)
Tällaisiin Kányádin poeettisiin viesteihin, pseudoväittämiin, liittyy useita kysymyksiä, joita kieli kielessä, puhe puheessa aina tarjoaa. Kányádin runouden viestit ovat siten ikään-kuin-siteerattuja lausumia. Niin kuin runoudessa yleensä, Kányádin väittämä on ”tosi”, jos se vastaa tai palvelee runossa ilmaistua asennetta. Runouden väittämät eivät ole epätosia, sillä niitä ei voi todentaa eikä kumota. Lukija kuitenkin suhtautuu niihin aivan kuin ne olisivat totta, vaikka hän ei voi tietää, ovatko ne totta vai eivätkö ole, vai ovatko ne ”unen totta”.
Virallinen päämäärä
1970-luvun alussa esiintyi vielä toivon pilkahduksia. Odotettiin muutosta parempaan, mutta vuosikymmenen puolivälissä toivo sammui. Oli helppo arvata, että kohta myös Kányádin piti siirtyä Unkarin puolelle.
Tragedian juuret ulottuvat Trianonin rauhansopimukseen (1920) ja toisen maailmansodan tapahtumiin. Trianon heitti unkarinkielisen Transilvanian Romanialle. Unkari menetti 70 prosenttia historiallisesta alueestaan ja puolet väestöstään. Lähes puolet kaikista unkarilaisista pirstoutui vieraisiin maihin.
Kuten tunnettua, ajanjaksona 1940–1944 Transilvanian pohjoisosa kuului jälleen Unkarille, mutta Trianonin päätökset vahvistettiin Pariisissa vuonna 1947. Pitkä asutushistoria selittää monikansallisen tilanteen Kányádin pääteosten muotoutuessa. Olennaista on kuitenkin tämä: alue oli tuhannen vuotta osa Unkaria, ennen kuin 1900-luvun rauhansopimukset liittivät sen Romaniaan.
Monien kirjailijoiden mielestä vähemmistökysymystä ei olisi pitänyt rajoittaa vain Unkarin ja Romanian väliseksi. Asia koskee myös niitä valtioita, jotka aikanaan solmivat epäoikeudenmukaisen rauhan.
Virallinen päämäärä oli kielivähemmistöjen sulauttaminen valtakulttuuriin. Tavoite toteutui 1980-luvulla niin täydellisesti, että unkarilaisten koulutusmahdollisuudet oli käytännöllisesti katsoen tuhottu. Unkarinkielistä opetusta ei saanut antaa oppikoulussa, omakieliset radio- ja televisiolähetykset lopetettiin. TV-lähetysten supistaminen kahteen tuntiin illassa oli monien kirjailijoiden mielestä ainut hyvä päätös.
Kirjankustannustoimintaa kuristettiin. Julkaisuissa ei saanut enää esiintyä unkarinkielisiä paikannimiä. Yliopisto yhdistettiin romanialaiseen, 2 000 koulua suljettiin. Ryhdyttiin poistamaan henkikirjoja, tuhoamaan jopa hautakiviä. Kylien hävittämissuunnitelma tähtäsi vihdoin koko unkarilaisen asujaimiston hajauttamiseen. Suunnitelma raukesi vasta Ceauşescun kukistuttua.
Merkittävimpiä teoksia ei enää saanut julkaista Romaniassa. Esimerkiksi Kányádin kokoelma Sörény és koponya (Hevosenharja ja pääkallo, 1989) ilmestyi Unkarin puolella, Debrecenissä.
Hätäkello
Kányádin runous puhuu ”häpeän veripunalipuista” ja siitä, miten olisi jo aikaisemmin pitänyt nousta vastarintaan. Se on syytösten ja itsesyytösten dialogia, kiihkeää vuoropuhelua.
Monet vähemmistöt ovat nousseet kapinaan, niin kuin kurdit ja baskit. Miksi Transilvanian unkarilaiset eivät nousseet? Syynä oli tuolloinen kaiken kattava salakuuntelu, vakoilu- ja urkintajärjestelmä. Et ollut turvassa missään etkä milloinkaan. Viimeinen huokauksesikin otettiin Kányádin runotodistuksen mukaisesti nauhaan, kelattiin takaisin ja vaimennettiin ”hyvin kasvatetuksi”.
Itsesyytökset kertovat yhteisöstä, jossa runo saa saman tehtävän kuin entisaikojen hätäkello: ilmoittaa suuresta onnettomuudesta.
Kansanperinteen osuus nousee keskiöön runossa ”Punamusta” (Fekete-piros). Siinä ilmaistu väriyhdistelmä liittyy transilvanialaisen Székin alueen traditioihin. Székiläisnuorten puvuilla ja pukujen väreillä on vahva symbolimerkitys, niin kuin Ildikó Lehtinen on osoittanut (valokuvataiteilija István Kecskeméti nuoremman teoksessa Kylähäät, 1991).
Mustanpuhuva asu, pienin punakuvioin kirjailtu, viittaa 1700-luvun tapahtumiin, tataarien hyökkäykseen, ns. Pyhän Pertun päivään ja sen kauhuihin, jotka runo rinnastaa ahdistavaan nykyhetkeen: ”Nämä tytöt tanssivat, / niin kuin tukkilautalla, / uppoavalla katolla, / uivalla arkun kannella.”
Lyyrinen oratorio
Sándor Kányádin ”Vainajain päivä Wienissä” (Halottak napja Bécsben) on laaja runoelma, johon tiivistyy erään kansan historia ja nykypäivä. Se on lyyrinen oratorio, sisältönään kärsimykset ja pienet ilot.
Runossa kertautuva aihelma on tämä: orvoista orvoin on se, jolla ei enää ole edes vainajia; jolta on riistetty oma historia. Silloin kaikki muuttuu kylmäksi: ”Niin kuin tämä katu Wienissä / sinä vyöryt pois niin kuin raitiovaunu / kiskot kääntyvät ylös takanani – – hänen viininsä on etikkaa kyynelensä piparjuurta / hänen kynttilänsä pelkkää nokea / yksinään hän saa seisoskella / kädessään yksi ainoa kukka / sillä orvoista orvoin on se jolla ei / enää ole edes vainajia.”
Runo kysyy: Kuka puolustaisi ja auttaisi, ”ettemme suuressa pelossa / nielisi omaa kieltämme / voi sitä suurta häpeää”.
tonavalta merelle
kauas valtamerelle
tonavalta merelle
kauas valtamerelleruumisarkku uimassa
musiikkia purjeena
ruumisarkku uimassa
musiikkia purjeena
(”Vainajain päivä Wienissä” / Halottak napja Bécsben)
Kun Kányádin runo puhuu toivosta, se soveltaa erästä luonnontieteen ajatuskulkua. Idean on esittänyt unkarilainen tutkatähtitieteen uranuurtaja, Tungsramin laboratorion johtaja, sittemmin Washingtonin yliopiston kokeellisen fysiikan professori Zoltán Bay (1900–1992).
Kányádin lyriikka lähestyi luonnontieteitä. Monet teokset osoittavat, että runon piti olla kirkas kuin kaava. Hänen runoissaan ei kuitenkaan puhuta esimerkiksi (Ferenc Juhászin tapaan) siitä, että avaruus on käyrä ja että se laajenee tyhjyyteen.
Kányádin runoelmassa tieteen idea saa surrealistiset ulottuvuudet. ”Vainajain päivä” huipentuu ajatukseen, että kuollessamme, väistämättömän tuhon edessä, muutumme vedyksi. Jos yksi vetyatomi, tarkemmin sanottuna vetyatomin ”vihoviimeinen elektroni” säilyisi, se voisi 10 tai 20 miljardin vuoden kuluttua synnyttää uutta elämää. Mutta jos tuo elektroni meiltä riistetään – tai jos kansakunnalta otetaan pois sen äidinkieli – tuloksena on suuri nihil, tyhjyys. Siitä nousee runon viittaus tulevaisuuteen, ”ylösnousemukseen / tai johonkin sen tapaiseen”.
Laulu, kumppani
Suurten runoelmien vastapainoksi muutamat Kányádin runot ovat lyhyitä ja yksinkertaisia. Ne voivat perustua yhden ainoan verbin taivutusparadigmaan.
Runon perustaksi valittu verbi saa tällöin valtavan painoarvon: ”Pelkään / pelkäät / pelkää /pelkäämme / pelkäätte / pelkäävät.”
Joskus on kysymys kielellisestä kokeilusta tai sanaleikistä, jonka kääntäminen osoittautuu mahdottomaksi. Sellainen runo on esimerkiksi Reggeli rapszódia (”Aamurapsodia”). Siinä on kohtia, joista voi antaa vain maistiaisia. Runossa esiintyy Kányádin elinaikana loppuun kulutettu sana társadalom (’yhteiskunta’). Runo kuitenkin keksii jakaa tuon sanan kolmeen osaan, niin että syntyy kokonaan uusi ajatus: társ a dalom (”lauluni on kumppani”). Siinä metamorfoosi, jonka runoilija ja runous toteuttavat, lauluksi muutettu yhteiskunta.
Lopuksi
Näinhän ihminen puhuttelee itseään, puhuu itselleen puhumastaan: yrittää luoda selkeän suhteen itsensä ja toisen ihmisen, itsensä ja kansansa, itsensä ja ihmiskunnan, itsensä ja kukkien, itsensä ja eläinten, itsensä ja maailmankaikkeuden välille.
*
Sándor Kányádin kuva Tamás Thaler, Wikimedia Commons. On seutuja -kirjan kannen suunnittelija Marjaana Virta.
Sándor Kányádi
Sándor Kányádi syntyi Romaniassa, Nagygalambfalvassa, pienessä transilvanialaisessa kylässä 10.5.1929. Hän kuoli 89 vuoden ikäisenä Unkarissa, Budapestissa 20.6.2018.
Kányádi opiskeli ensin Székelyudvarhely’issä, sittemmin vuodesta 1950 alkaen Kolozsvárissa. Hän ehti suorittaa opettajan tutkinnon, ennen kuin unkarinkielinen yliopisto-opetus sulautettiin romaniankieliseen.
Hänet tunnetaan ensisijaisesti runoilijana mutta myös lastenkirjailijana, yhtenä Transilvaniaan merkittävimmistä. Keskeinen tehtävä oli Napsugár (Päivänsäde) -lehden toimittaminen. Kääntäjänä hän on tulkinnut unkariksi muun muassa romanialaista kansanrunoutta ja Romanian kansallisrunoilijan Mihai Eminescun tuotantoa sekä runsaasti muun muassa saksan- ja ranskankielistä kirjallisuutta.
Kányádille on myönnetty yli 30 kirjallisuus- ja kulttuuripalkintoa, joista tärkeimmät ovat Romanian Kirjailijaliiton palkinto (1970 ja 1978), Tibor Déry -palkinto (Budapest, 1986), Kossuthin palkinto (Budapest, 1993), kansainvälinen Herder-palkinto (Wien, 1995) sekä Keski-Euroopan Millenium-palkinto (2000).
Vaikka Sándor Kányádista henkilönä olisi yrittänyt etsiä vihan tai katkeruuden merkkejä, niitä ei löytynyt. Ei löytynyt, kaikesta hänen kokemastaan huolimatta. Hän oli iloinen, tyytyväinen, suuressakin seurueessa itsestään selvä keskipiste. Kenties näistäkin syistä Kányádi oli suosittu esiintyjä, keskustelija ja runojensa lausuja, jolle sateli kutsuja eri puolilta maailmaa, muun muassa Keski-Euroopasta, Skandinavian maista, Yhdysvalloista ja Etelä-Amerikasta. Monien mieleen on painunut ilta Helsingin Juhlaviikoilla 22. elokuuta 1996, jolloin Kányádi lumosi yleisönsä Huvilateltassa, Elävien Runoilijoiden tilaisuudessa.
Artikkeli on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 1-2019.