Anna Tarvainen

Sándor Petőfiä (1823 – 1849) ei tämän lehden lukijoille varmaankaan tarvitse esitellä. Unkarin kansallisrunoilija, romanttinen vapaustaistelija, joka eli lyhyen, intensiivisen elämän ja kaatui vuoden 1849 vapaussodassa? Kyllä, mutta muutakin. Tulisieluinen vallankumousrunoilija, Kansallislaulun kirjoittaja? Kyllä, mutta paljon muutakin. Pateettinen ja ylevä klassikko? Ei, ei, ei!

Petőfi-kuvan virkistämiseen sopii mainiosti uusi suomennosvalikoima Mies ja aika. Pekka Turkan suomentamat runot tuovat eteemme milloin humoristin, milloin armottoman yhteiskuntakriitikon, milloin välittömän laulun lurauttelijan.  Pieni kokoelma on sekä runovalinnoiltaan että suomennosratkaisuiltaan raikas ja yllättäväkin.

Petőfin runokieli on luontevaa, puheenomaista ja nykylukijallekin vaivattomasti ymmärrettävää. Tämä ei vanhoja suomennoksia lukiessa ole kovinkaan usein välittynyt. Nyt välittyy, paikoin ronskillakin otteella. Kaikki käännösratkaisut eivät välttämättä kaikkia lukijoita miellytä, mutta Petőfin runouden elämänmakuisen ja rosoisenkin puolen ne tuovat esiin.  Aivan erityisesti esiin nousee huumori. Se saattaa putkahtaa esiin rakkausrunossa tai yhteiskuntakritiikin lomassa. Vakavissakaan runoissa Petőfi ei koskaan ole pönäkkä, saati sitten koukeroinen, ja senkin nämä suomennokset onnistuvat välittämään.

Petőfin tuotannossa on monia muitakin keskeisiä teemoja kuin vallankumous, ja tämä kokoelma tuo suomalaisten lukijoiden ulottuville niistä useita. Tunnetuimpia taitavat olla rakkausrunot, joita kokoelmassa on jonkin verran. Luontorunoista ei tähän kokoelmaan ole valikoitu laajoja maisemarunoja, joita Otto Manninen on suomentanut, vaan pieniä, välittömiä luonnonkuvia. Kevään heräämistä Petőfi kuvaa mm. näin: ”Oopperassa kultakurkut / Nokkaansa nous´ aukomaan… / Tääl´ satakieli suvinäyttämön / On primadonna peltoyleisön!” Mukana on myös kiinnostavia lyhyitä, aforismia tai epigrammia läheneviä runoja. Vahvasti esiin tulevat yhteiskuntakriittiset runot, terävänäköiset ja viiltävät sivallukset.

Edellisistä Petőfi-suomennoksista on vierähtänyt aikamoinen tovi. Otto Manninen julkaisi kaksiosaisen suomennoskokoelmansa Petőfin satavuotisjuhlan yhteydessä 1922–23. Sen jälkeen Petőfin runoja on ilmestynyt 1970-luvulla Toivo Lyyn antologiassa Unkarin lyyra sekä Helsingin yliopiston opiskelijoiden suomennosvihkosena. Taisi siis olla aikakin tuoda suomalaisille lukijoille uusia runoja ja uusia tulkintoja. Pienkustantamo Kulttuurivihkot on tehnyt nimensä mukaisen kulttuuriteon aloittaessaan Klassikkovihkot-sarjansa Petőfillä.

Unkarilaiset kirjailijat eivät ole Petőfin aikoina sen paremmin kuin nykyäänkään kaihtaneet puuttumista yhteiskunnan epäkohtiin. Joskus runoudella voi olla aivan konkreettisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Petőfin runo Dicsőséges nagyurak vaikutti vallankumousvuonna 1848 valtiopäivien päätökseen maaorjuuden lakkauttamisesta.  Aiemmin suomentamaton runo alkaa Pekka Turkan käännöksenä näin:

Arvon herrat, mitä kuuluu

Rauhaanne?

Eikö vain kutitakin

Kaulaanne?

Siihen jo uutta kaulusta

Sovitetaan;

Ei niin kirjavaa, mutta pian se

Kovitetaan.

 

Tietäisitte, kuinka

Pyysimme,

Että ihmisinä meitä

Pitäisitte,

Kuin ihmiset olisitte meitä

Kohtaan;
Kansa parka aneli

Turhaan…

Runossa seuraa aikamoinen, lähes makaaberi kiihdytys, yllättävä käänne ja puhutteleva lopetus. Millainen, se kannattaa lukea kokoelmasta Mies ja aika.

 

Artikkeli on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 364-2018.

 

Sándor Petőfi: Mies ja aika
Suomentanut Pekka Turkka
Kulttuurivihkot 2018