On suorastaan pahin lumimyrsky sitten toisen maailmansodan, kun Michael Reynolds kohtaa tiesulun 60 km Komáromista Budapestiin. Eletään 1950-luvun loppua ja brittiagentilla on tehtävänään palauttaa länteen Neuvostoliittoon loikannut professori Jennings.
Skotlantilainen jännityskirjailija Alistair MacLean kuuluu monien keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten nuoruuslukemistoon. Kuuluisimmista teoksista kuten Navaronen tykit tai Kotkat kuuntelevat on tehty myös elokuva.
Toiseen maailmansotaan sijoittuvat kolme ensimmäistä kirjaa olivat olleet menestyksiä. Neljäntenä ilmestynyt Viimeinen rintama (1959) oli avaus kylmään sotaan ja Unkariin pari vuotta kansannousun jälkeen. Kirja on filmattu vuonna 1961 nimellä The Secret Ways.
Agenttiromaanille tyypillisesti kirjassa on petturuutta ja tiukkoja juonen käänteitä. Varsinainen konna on säälimätön, joskin romaanissa vanhentuneella nimellä oleva, salainen poliisi AVO. Muuten maan valtiojohdon tekemisiin ei puututa.
On todennäköistä, ettei MacLean vieraillut Unkarissa, mutta niin siellä vilahtelevat sekä Andrássyn kuin Stalinin tie, mutta ei kirjoitusajankohdan Kansantasavallan tie. Parlamentin verentahrimalla aukiolla todetaan tapetun tuhatkunta.
Brittiagentti vaihtaa saksasta sujuvasti unkariin ja onpa opetellut Budapestin murteenkin. Budapestista 100 km etelään sijaitsevassa Szarházan vankilassa kidutetaan ja agenttia aivopestään kuin Mantsurian kandidaattia ikään.
Kuusi vuosikymmentä sitten julkaistu seikkailuromaani on silti varsinainen reaalipolitiikan oppitunti. Tulee mieleen tutkija Hayden Whiten ajatus siitä, kuinka joskus romaani voi kuvata todellisuutta paremmin kuin nippu historiantutkimuksia.
Kriittisimmät äänenpainot kuuluvat Janscille alias ukrainalaiselle kenraalimajuri Aleksis Iljurinille. Kirjailijan vapaudella hänestä on tehty saksalaisten puolelle sodassa loikanneen kenraali Andrei Vlasovin oikea käsi.
Loikkareita 1950-luvun Unkarista länteen auttava fiktiivinen Jansci olikin suoranainen valtakunnan vihollinen numero yksi. Historiasta tiedetään, että Vlasov hirtettiin Neuvostoliitossa 1946, ja KGB murhautti ukrainalaisnationalisti Banderan Münchenissä juuri vuonna 1959.
Janscin suulla kritiikki kohdistuu läntisiin ajatuksiin itäblokin sotilaallisesta vapauttamisesta. Rauhanomainen rinnakkaiselo on ainoa vaihtoehto, sillä Euroopan aseistaminen on yhtä kuin venäläisten yllyttäminen. Maailma ilman vaikutuspiirejä ei toteudu kiihkoilijoiden vaatiessa nopeita tuloksia.
Unkarilaisten kansannousun MacLean julistaa turhaksi mutta herooiseksi yritykseksi. Kenraalimajuri on liian vanha ”itsemurhan kaltaiseen ja turhaan, joskin ylvään mahtavaan eleeseen”.
Janscin mukaan venäläisten oli kukistettava kapina, jotta turvallisuusvyöhyke säilyisi, eivätkä läntiset vaikutteet pääsisi läpi. Oikeastaan voidaankin sanoa koko kauhun tasapainon alkaneen nimenomaan Unkarista 1956.
Ajattelemattomien, tunteisiin väärin vetoavien asenteiden todetaan olevan yhtä mahdollisia lännessä kuin idässäkin. Myös britit ovat olleet tuuliviirejä suhteessa venäläisiin.
Sellainen kirjassa on itään loikannut professori Jennings. Palattuaan hänen tulisi edistää maailmanrauhaa lännessä, mikä olisi myös idän kansalaisten etu.
Maailma on niin pieni, että kaikkien on mahduttava elämään siinä yhdessä: ”Kansallismielisyys, jonka tunnuksena on ’Me olemme kansa’… on juuri meidän aikamme suurimpia, pahoja rauhan estemuureja, joita kukaan ihminen ei kykene voittamaan.”
Kommunismin MacLean julisti kuolleeksi myytiksi. Se voi toimia alkukantaisilla kansoilla, mutta ei Puolassa, Tshekkoslovakiassa tai Unkarissa. Uuteen järjestelmään kasvatettu nuoriso, työläiset ja älymystö olivat kapinan eturintamassa.
Pitääkin paikkansa, ettei kommunistien valtaa tuhottu asein vaan ihmisoikeuksien ja talouskasvun avulla. Vaikka itä pystyi ajan myötä osoittamaan merkittävää talouskasvua, se ei lopulta yksinkertaisesti pystynyt kilpailemaan K-kaupan Väiskin kanssa.
Alistair MacLean: Viimeinen rintama
Suomentanut Aaro Vuoristo
WSOY, 1959
Artikkeli on alun perin ilmestynyt Suomi-Unkari-lehdessä 4-2019.