Ruotsin Akatemia myönsi Nobelin vuoden 2002 kirjallisuuspalkinnon unkarilaiselle Imre Kertészille ”kirjallisuudesta, joka puolustaa yksilön hauraita kokemuksia historian raakaa mielivaltaa vastaan”. Teoksissaan Kertész on pyrkinyt ja ehkä myös onnistunut antamaan uudenlaisen ”kiihkottoman” muodon kansallissosialismin selittämättömille kauheuksille. Tässä suhteessa hänen ajattelutapansa ja historiakäsityksensä ovat varsin lähellä italianjuutalaisen Primo Levin maailmankuvaa.
Auschwitz – nyt?
Kun unkarinjuutalainen kirjailija Imre Kertész (s. 1929) palkittiin vuonna 2002 Nobelin kirjallisuuspalkinnolla, tavallaan myös neljä muuta holokaustikirjailijaa eli Jean Améry (1912-1978), Tadeusz Borowski (1922-1951), Paul Celan (1920-1970) ja Primo Levi (1919-1987) tulivat palkituiksi saavutuksistaan. Tunnustus myönnettiin Kertészille ilman muuta taiteellisten ansioiden perusteella, mutta myös merkittävän aihepiirin vuoksi.
Kertészin kaikkien kaunokirjallisten teosten pääsanoma liittyy tavalla tai toisella Auschwitzin vaiettuun historiaan. Vielä uransa alkupuolen teoksissa kirjailija piti Auschwitz-nimisen ”koodin” purkamista lähestulkoon mahdottomana. Hänen mukaansa Auschwitz oli kaikenlaisen järjellisen käsityskyvyn ulkopuolella ja siten myös kaikenlaisen kuvaamisen ja selittämisen ulottumattomissa. Tämä vaikeasti selitettävä asia on kuitenkin jatkuvasti vaikuttanut useiden kansakuntien ja ihmisten arkielämään. Eräässä vuonna 2002 antamassaan haastattelussa Kertész totesi, että ”elämän perussäännöt eivät ole kovinkaan paljon muuttuneet Auschwitzin jälkeen emmekä voi elää ilman siellä hankittuja kokemuksia eettisestä hyvästä”.
Kertész on ollut kiistelty hahmo kotimaassaan ennen kaikkea siksi, että hän on kehottanut unkarilaisia katsomaan menneisyytensä peiliin ja selvittämään välinsä 1900-luvun vaikean historian kanssa. Unkarilaisista kirjallisuuskriitikko Ákos Szilágyi on näkyvimmin puolustanut Kertészin lausuntoja ja painottanut, että unkarilainen yhteiskunta on tähän saakka käsitellyt holokaustiongelmaa aivan kuin tuhotut eivät lainkaan olisi olleet maan omia kansalaisia ja aivan kuin Auschwitzissa tapahtunut laajamittainen hävitys ei olisi lainkaan koskettanut unkarilaisia.
Lausunnoissaan Kertész ei ole kuitenkaan väittänyt, että unkarilainen yhteiskunta olisi antisemitistinen, vaan että unkarilaisessa politiikassa ja mediassa on kiistatta esillä juutalaisvihamielisiä poliitikkoja. Hän on arvostellut ennen kaikkea synnyinmaansa äärioikeistolaista MIÉP-puoluetta sekä eräitä tiedotusvälineitä. Toisaalta hän on esittänyt kritiikkiä Unkarin kirjailijaliittoa kohtaan, jossa hänen mukaansa vallitsee avoin antisemitistinen ilmapiiri. Tästä syystä liitosta eronneiden 160 kirjailijan joukkoon ovat liittyneet muun muassa Petér Nádas, Magda Szabó, Péter Esterházy ja György Konrád.
Matkalla ihmisyyden ytimeen
Kertész on useassa puheessaan ja tekstissään painottanut, että Auschwitz ei ollut poikkeuksellinen, ”epähuomiossa” tapahtunut sattuma ihmiskunnan historiassa, vaan pikemminkin ”lopullinen totuus ihmisen alennustilasta”. Tämä 1900-luvun rikkomus ei ollut irrationaalinen järjettömien tapahtumien sarja, vaan ihmisluonnolle ominainen täysin harkittu ja suunnitelmallinen teko. Kirjailijan mukaan kysymys ihmisen perimmäisestä olemuksesta sekä siihen kytkeytyvistä eettisen hyvän ja pahan käsitteistä voidaan laajemmassa mielessä ymmärtää vain holokaustin taustaa vasten.
Historiantutkimuksellisesti ajatellen Kertészin aihevalinta on sekä merkittävä että vaikea. Ongelmallisen siitä tekee aiheen temaattinen painoarvo, jonka myötä esitystapa pyrkii kirjallisesta lajityypistä riippumatta kääntymään paatokselliseksi ja subjektiiviseksi. Nobelinsa aikoihin Kertész totesi tukholmalaisen Svenska Dagbladetin haastattelussa valinneensa aiheekseen diktatuurin maailman, koska se on uskonnollinen maailma. Diktatuuri muistuttaa sakraalia maailmankuvaa siinä suhteessa, että kummassakaan yksilöllä ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin kieltää olemassaolonsa ja elää annettujen mahdollisuuksien mukaisesti.
Diktatuurin tuhottua ihmisen olemassaolon mielekkyyteen myönteisesti vaikuttavat yksilölliset käsitteet ja merkitykset maailmaan jää jäljelle vain ”elämys”, jota Kertészin mukaan voidaan kuvata allegorisen muodon kautta. Teoksissaan Kertészin varsinaisena tehtävänä on tämän elämyksen esilletuominen ja kriittinen tarkastelu, ei niinkään historiallisista tosiasioista raportoiminen. Tätä ”elämyksen ongelmaa” Kertész pystyy tarkastelemaan akateemista historiankirjoitusta uskottavammin muun muassa esikoisteoksessaan Kohtalottomuus.
Selitys Kertészin kykyyn kirjoittaa holokaustista jokseenkin kiihkottomasti voi löytyä hänen taustoistaan. Hän pitää itseään ennen kaikkea juutalaisena kirjailijana, ei niinkään juutalaisen väestön jäsenenä. Omien sanojensa mukaan hän ei ole saanut uskonnollista hepreankielistä kasvatusta eikä hänen arvojensa pohjana ole ollut juutalainen kulttuuri ja kirjallisuus. Israelin sijaan hän on asunut aina Euroopassa. Kirjailija toteaa, että hänen ensisijainen juutalainen identiteettinsä perustuu ainoastaan Auschwitziin ja holokaustiin. Näin hänen maailmankuvansa ei ole määräytynyt syntyperän, uskonnon, kielen tai muiden etnisten merkitysten perusteella.
Perimmäisessä mielessä tällainen identiteetti on vain eräänlainen negatiivisiin kokemuksiin nojaava ”moraalinen taustatekijä”. Kertész on tietyissä yhteyksissä painottanut, että kyseinen suhtautumistapa on antanut hänelle vapauden, joka muuten olisi ollut mahdoton saavuttaa kahden diktatuurin – kansallissosialismin ja Unkarissa kylmän sodan aikana vallinneen kommunismin – puristuksessa. Siinä missä Améry, Borowski, Celan ja tiettävästi myös Levi tekivät itsemurhan, on ulkopuolisen tarkkailijan asema ainakin jossain määrin säästänyt Kertészin itsetuhoisilta ajatuksilta. Tästä huolimatta hän ei ole voinut jättää huomiotta kysymystä ”kansallisesta vastuusta” puhuessaan Auschwitzista ja unkarinjuutalaisten menneisyydestä.
Menneisyyden kiihkoton kohtalottomuus
Sisällöllisesti Kertészin proosaa voi verrata ennen kaikkea Levin kaunokirjallisiin töihin. Kumpikin on teoksissaan pyrkinyt puhumaan Auschwitzista mahdollisimman maltillisesti eli varsin toisenlaiseen sävyyn kuin esimerkiksi Borowski kärsimysten täyttämää leirielämää kuvaavassa novellikokoelmassaan Kotimme Auschwitz. Parhaimmillaan Kertészin ja Levin romaanit tarjoavat uudenlaisen mentaliteettihistoriallisen näkökulman holokaustiaiheeseen ja syventävät siten teemasta aikaisemmin tehtyjen journalististen raporttien, keskustelukirjojen, arkistotutkimuksen sekä muun tutkimuskirjallisuuden maailmankuvaa.
Teoksessaan Kaddish syntymättömälle lapselle Kertész on pyrkinyt antamaan holokaustille filosofisesti uskottavan määritelmän. Hänen mukaansa lause ”Auschwitzille ei ole selitystä” on jo rakenteeltaan virheellinen, sillä sille mikä on, on aina myös selitys – ”vaikka selitykset luonnollisesti ovatkin mitä ovat, mielivaltaisia ja erehdyksiä täynnä”. Kertész kirjoittaa, että ”Auschwitz on roikkunut yllämme jo iät ajat, ehkä jo vuosisatoja, kuin lakkaamattoman häväistyksen kipinöivissä säteissä kypsyvä musta hedelmä, joka odottaa putoamistaan ihmisten päälle, sillä se mikä on, on, ja se että se on, on välttämätöntä, sillä se on: maailmanhistoria on järjen kuva ja teko”.
Kertészin varsin voimakkaalta kehäpäätelmältä vaikuttava todistus voidaan kulttuurihistorioitsija Egon Friedellin Hegel-tulkintaa mukaillen ymmärtää siten, että kaikki todellinen on ”järjellistä” vain sinä tiettynä historiallisena ajankohtana, jona se tosiasiallisesti hallitsee olemassaoloamme. Vaikka Hegelin lause ”se mikä on todellista, on järjellistä, ja mikä on järjellistä, on todellista ” saa tällöin historiallisesti perustellun sisällön, se ei sinällään oikeuta holokaustin olemassaoloa eikä tee sitä millään muotoa moraalisesti hyväksyttäväksi. Holokausti on historiallisten tosiasioiden summa ja tämän asian myöntäminen on ontologista realismia.
Länsimaisista kielistä on tähän mennessä näyttänyt puuttuneen rationaalinen selväpiirteinen sanasto, jonka avulla Auschwitzia olisi mahdollista kuvata. Tämän ongelman ratkaisemiseksi ovat Kertész ja Levi pyrkineet teoksissaan luomaan subjektiivista käsitteistöä, joka ei ilmennä niinkään holokaustin kauheuksia, vaan pikemminkin sen absurdiutta ja historiallista mielivaltaisuutta. Siinä missä Levi rakentaa Tällainenko on ihminen -teoksensa Auschwitzin leirillä tekemiensä kiihkottomien silminnäkijähavaintojen ja lakonisten toteamusten varaan, on Kertész puolestaan luottanut Kohtalottomuus-teoksessaan lapsen näkökulmaan, jossa elämän kauheus, ristiriitaisuus ja julmuus näyttäytyvät tietoisen epärationaalisessa ja jopa humoristisessa valaistuksessa.
Jonkinlaisina filosofisina populaarihistorioitsijoina Kertész ja Levi ovat onnistuneet antamaan taiteellisen muodon koko ihmiskuntaa koskettaneelle hädälle. Kirjailijat ovat kuvailleet kokemuksiaan varsin yleisellä tasolla, mikä on osaltaan avartanut keskustelun näkökulmaa ja puhutellut juutalaisväestön lisäksi myös muiden kansakuntien jäseniä. Erityisesti Kertészille tämä on ollut tärkeä osa hänen kirjallista toimintaansa. Hän on muutamaan otteeseen todennut, että Auschwitz ei ole vain natsi-Saksan ja juutalaisten välinen kysymys, vaan se koskettaa inhimillisesti koko laajaa ihmiskuntaa ja sen humaanin elämänpiirin kaikkia eri osa-alueita. ”Ajatellessani Auschwitzia”, toteaa Kertész hiukan paradoksaalisesti Nobel-puheensa viimeisillä riveillä, ”en ajattele niinkään menneisyyttä kuin tulevaisuutta”.
Historian loppu ja viimeinen ihminen?
Kertész ja Levi voitaneen kiistatta liittää siihen historiallisesti merkittävien kirjailijoiden ryhmään, johon kuuluvat muun muassa Aleksander Solženitsyn, Heinrich Böll, Elias Canetti ja Günter Grass. Heistä jokainen on omalla tavallaan koetellut historiallisen kerronnan rajoja kuvauksillaan 1900-luvun ”lyhyen vuosisadan” keskeisistä murroskohdista. Toisaalta he ovat tehneet tyhjäksi Jean-Francois Lyotardin, Zygmunt Baumanin ja muiden postmodernistien oletuksen kansakuntien historian päättymisestä holokaustiin. Tämä epäily ei ole toteutunut ja Kertészkin on joutunut sittemmin tarkistamaan käsitystään, jonka mukaan Auschwitz olisi kaikenlaisen järjellisen käsityskyvyn ulkopuolella ja siten täysin kielen keinoin tavoittamattomissa.
Teoksessaan Kieli maanpaossa Kertész kirjoittaa, että ”sitä mukaa kuin vuosikymmenet kuluivat, hylkäsin toinen toisensa jälkeen harhaanjohtavan vapauden harhaanjohtavat tunnussanat, sellaiset kuin ’selittämätön’, ’historian erehdys’, ’järjellä käsittämätön’ ja muut samantapaiset tautologiat; yläpuolelle asettumisen eleet”. Hänen mukaansa ”jumalainen selvänäköisyys, itsesääli ja korkealentoisuus” ovat olleet suurimpina esteinä holokaustin todelliselle ymmärtämiselle. Vain syvällekäyvän nöyryytyksen kautta on ihmiskunta voinut saavuttaa täydellisen vapautensa.
Teoksillaan Kertész on kyennyt tarjoamaan lukevalle yleisölle historiakuvaa, joka poikkeaa sekä historiatieteellisestä tulkintatavasta että tiedotusvälineiden luomasta holokaustikäsityksestä. Holokaustin psykologian kannalta hänen teoksissaan ei ole merkittävää kysymys menneisyyden ”totuudellisuudesta”. Hänen tuotantonsa todellinen arvo ei perustu siihen, kuinka täsmällisesti tai todenmukaisesti hän Auschwitzin kauheuksista on kertonut, vaan siihen, millaisia tunteita ja merkityksiä hän tarinoillaan on onnistunut ihmisissä herättämään. Tässä suhteessa häntä voi varsin oikeutetusti pitää mentaliteetti- tai psykohistorioitsijana.
Korkeatasoisen taidekirjallisuuden yhtenä keskeisenä ominaisuutena on pidetty sen kykyä kuvata valitsemansa aikakauden mentaliteettia, aatejärjestelmiä, normeja ja arvomaailmaa. 1900-luvun ja 2000-luvun taidekirjallisuudessa tämä piirre voi olla yhtä keskeinen kuin esimerkiksi Homeroksen, Vergiliuksen, Miltonin ja Tasson eepoksissa. Vaikka ihmiskunnalla ei olisi mitään syytä uskoa, että se voisi jonain päivänä selittää järkisyihin vedoten holokaustin äärimmäisen synkän ja rationaalisen tapahtumakulun, se voi silti kuvata sitä ainakin allegorian keinoin ja kertoa siitä tuleville sukupolville. Tätä suuntausta Kertész on ollut yhtenä avaamassa. Samalla hän on osoittanut, että tuomiot on jo langetettu ja aika on kypsä uudenlaisille historiantulkinnoille.
FM Jouni Huhtanen (Tampereen yliopisto), vapaa kirjoittaja.
Kirjallisuutta
Kertész, Imre (2000): ”Hier bekenne ich, dass es eine Berufung ist, ein Bürger zu sein”. Die Welt 2.9.2000.
[http://www.welt.de/print-welt/article531345/Hier_bekenne_ich_dass_es_eine_Berufung_ist_ein_Buerger_zu_sein.thml]
Kertész, Imre (2002): ”Jerusalem, Jerusalem”. Die Zeit 18/2002.
[http://www.zeit.de/2002/18/Jerusalem_Jerusalem]
Kertész, Imre (2002): Verschlungene Wege zur inneren Freiheit. Die Welt 9.12.2002.
[http://www.welt.de/print-welt/article292170/Verschlungene_Wege_zur_inneren_Freiheit.html]
Kertész, Imre (2003): Kieli maanpaossa. Kaksi juhlapuhetta. Suomentanut Outi Hassi. Helsinki: Otava.
Kertész, Imre (2003): Kohtalottomuus. Suomentanut Outi Hassi. Helsinki: Otava.
Kertész, Imre (2004): Kaddish syntymättömälle lapselle. Suomentanut Outi Hassi. Helsinki: Otava.
Kertész, Imre (2004): ”Ein Mythos geht zu Ende”. Die Zeit 1.4.2004 (15/2004).
[http://www.zeit.de/2004/15/L-Kertesz]
Kertész, Imre (2005): Tappio. Suomentanut Outi Hassi. Helsinki: Otava.
Kertész, Imre (2006): Lopetus. Suomentanut Outi Hassi. Helsinki: Otava.
Kertész, Imre (2008): Kaleeripäiväkirja. Suomentanut Outi Hassi. Helsinki: Otava.