Sándor Petöfi
Ihminen puhuu itselleen
Sándor Petőfin jälkeen tuskin kukaan unkarilainen runoilija saattoi kirjoittaa tuntematta hänen jalanjälkiään. Maailmantapahtumat 1848 huipensivat Petőfin kansainvälisen tunnettuuden. Varsinaisesti hän ei ollut vallankumouksen runoilija. Hän oli runouden vallankumouksellinen, jonka ominaislaatu alkoi muovata Unkarin kansallista tajuntaa.
Hän jätti taakseen klassisismin, edeltäjiensä patrioottiset elegiat. Hänen kirjallisia lähtökohtiaan olivat runoilijat, joiden tuotanto kytkeytyi luontevaan puhekieleen, erityisesti Mihály Vörösmarty ja hänen 1700-luvun hengenheimolaisensa. He pitivät silmällä ihmisen jokapäiväisiä toimia, sitä mitä he näkivät ympärillään.
Mitä tahansa Petőfin runo puhuttelee (kukkaa, piippua, merta, Jumalaa tai ”sinua”), se aina edustaa erityistä asennetta puhuteltuun. Kuu, meri tai piippu eivät tietenkään voi esiintyä todellisina kuulijoina, mutta ne toimivat dramaattisena polttopisteenä, johon runon inhimillisyys kohdistuu.
Niinhän ihminen puhuu itselleen ja yrittää luoda selkeän suhteen itsensä ja toisen ihmisen, itsensä ja kansansa, itsensä ja ihmiskunnan, itsensä ja luontokappaleiden, itsensä ja taivaankappaleiden, itsensä ja maailmankaikkeuden välille. ”Tämä, sikäli kuin tiedämme, on elämämme ja ikuisuutemme, itseni ja minua ympäröivän universumin hienon hieno, täyttynyt suhde” (D. H. Lawrence).
(Suomenkieliset käännöskatkelmat ovat Hannu Launosen, ellei toisin ilmoiteta.)
Varhaiset muistiinpanot
Petőfi halusi kuulua runoilijoiden, ”maailman epävirallisten lainlaatijoiden” joukkoon. Vuoden 1845 alusta hän ryhtyi, ensimmäisenä unkarilaisena kirjailijana, elättämään itsensä kirjoittamalla. Taakse jäi kiertelevän näyttelijän ja muotilehden (Pesti Divatlap) toimittajan työ. Syntyi kirjailija Sándor Petőfi. Jo varhaisista muistiinpanoista käy ilmi, että hän tahtoi olla kirjallisuuden ammattilainen (Merkintöjä matkalta, 1845).
Petőfin syntyperää hallitsi slaavilaisuus. Isä István Petrovics (alk. Petrovitz), unkarilaistunut serbi, oli teurastaja, maanvuokraaja sekä kapakoitsija. Äiti oli slovakialaislähtöinen palvelija Mária Hrúz, jonka unkarintaito mainitaan kaikissa lähteissä keskinkertaiseksi. On mahdollista, että ensimmäiset sanat, jotka runoilija kuuli, olivat slovakinkielisiä. Petrovicsit olivat kuitenkin jo edellisten sukupolvien aikana assimiloituneet valtaväestöön. Runoilijan äidinkieli oli siis perheen kotikieli unkari.
Perhe muutti isän työtehtävien takia paikasta toiseen, ja Petőfin koulunkäynti sujui huonosti. Hän keskeytti opintonsa 1839 ja liittyi isän vastustuksesta huolimatta kiertelevään teatteriseurueeseen. Hänestä piti tuleman kuuluisa näyttelijä. Hän suunnitteli vakavissaan myös sotilasuraa. Heikon terveyden takia hänet kuitenkin vapautettiin armeijan palveluksesta 1841. Unkarilaiselta kajahtava Petőfi tuli sittemmin olemaan hänen nimensä.
Kansallisrunoilijoiden aikakausi
Petőfi jatkoi Unkarin kirjallisuuden kansanomais-kansallista (népies) linjaa. Itäisessä Euroopassa elettiin kansallisrunoilijoiden aikakautta. Sitä luonnehtivat sellaiset runoilijat kuin Venäjän Aleksandr Puškin ja Puolan Adam Mickiewicz.
Käännökset levittivät Petőfin mainetta eri puolille maailmaa. Suomessa hänen runoutensa tuli tunnetuksi 1870-luvulta alkaen.
Patrioottista runoutta on tietysti ollut olemassa aina Tyrtaioksesta (noin 600 eKr.) lähtien. Nyt oli kysymyksessä joukko runoilijoita, jotka eivät luottaneet improvisaation voimaan vaan asettivat sanojensa painon moraalisiin ja poliittisten ongelmiin.
Unkarilaisen barokin kirjailijat, Ferenc Faludi (1704–1779) ja muutamat muut, olivat jo yrittäneet siirtää kansanrunouden aineksia omaan lyriikkaansa. Petőfi muistuttaa jossakin määrin Englannin järvikoulun runoilijoita, ennen kaikkea Wordsworthia, Coleridgea ja Shelleytä. He kirjoittivat jokapäiväisestä elämästä, löysivät teemansa läheltä ja kykenivät luomaan suuruuden hohtoa yksinkertaisiin aiheisiin.
Nopeasti näyttämöltä poistuva lahjakkuus
Unkarin runouden kehityskulku huipentui 1800-luvun alkuun, vapaustaisteluun ja Sándor Petőfiin. Reformikauden uudistusmiehet ja oppositiojohtajat István Széchenyi (1791–1860) ja Lajos Kossuth valmistivat tietä. Unkarin tiedeakatemia perustettiin vuonna 1825. Mutta Sándor Petőfi oli aikakauden sielu ja liikkeen dynamo.
Petőfi oli Arthur Rimbaudin tapainen, nopeasti luova, nopeasti näyttämöltä poistuva lahjakkuus. Kestävä tuotanto syntyi muutamassa vuodessa, nuorella iällä. 26-vuotiaana hän oli jo tehnyt ”kaiken”.
Tuntuu merkilliseltä, että aikakauden unelma tiivistyy yhteen ainoaan runoilijaan. Petőfi-ilmiö vertautuu tietynlaisiin historian ja kirjallisuuden hahmoihin. He olivat lainsuojattomia (szegény-legények), jalomielisiä ryöväreitä, betyáreita, joista monet osallistuivat vallankumousajan (1848–1849) taisteluihin Sándor Rózsan joukoissa. He varastivat rikkailta ja lahjoittivat köyhille. He olivat talonpoikaisen yhteiskunnan kapinallisia tai vähemmistöjen väkivaltaisia sankareita itäisen Keski-Euroopan ja Balkanin alueella mutta myös laajemmalti tunnettuja seikkailijoita: Robin Hood -hahmoja, sittemmin Walter Scottin ikuistamia.
Bandiittien kohtalona oli usein päätyä hirsipuuhun, mutta kansa ei pitänyt heitä tavanomaisina rikollisina. Kysymys oli loppujen lopuksi sisäisestä elämästä, moraalista, sankaruudesta ja kyvystä uhrautua.
Näkökulma vaihtelee: joskus kapinallinen saa epiteetin ”jumalaton roisto” (istentelen zsivány), koska tämä oli ryöstänyt runon puhujan morsiamen. Toisinaan taas lyyrinen minä samastuu karkulaiseen, joka vaeltaa vieraiden parissa: ´”En sano, kuka olen; / jos sanoisin, minut tunnistettaisiin. / Ja jos minut tunnistettaisiin, joutuisin hirsipuuhun” (Ki vagyok én? Nem mondom még).
Romantiikan ideasisällöstä nousi Unkarissa erityisasemaan kansallisuusaate. Painokkain oli kysymys kansallisesta olemassaolosta. Se tunkeutui kaikkiin filosofisiin ja kirjallisiin pohdintoihin.
Erityisesti Kölcsey suree muinaisia tappioita ja turkkilaisvallan kurjuutta, mutta hänen runonsa ”Hymni” (Himnusz) palauttaa mieleen myös voiton hetkiä ja esikuvia. Runon perussävy on rauhoittava. ”Hymni” muistelee ja pyytää, mutta ei käske eikä kiihota mieliä. Ferenc Erkelin sävellyksenä siitä tuli Unkarin virallinen kansallislaulu.
”Jos kansa pääsee valtaan runoudessa…”
Petőfi näki uuden mahdollisuuden. Hän lähti etsimään Unkarin kohtalonkysymysten perusratkaisua kansan elämästä ja kansanrunoudesta.
Hän perehtyi huolellisesti Ranskan suuren vallankumouksen historiaan. Esikuvakseen hän otti Pierre Jean de Bérangerin, jonka runotuotanto on kansanomaista tilintekoa vuosien 1789–1830 tapahtumista. Romantiikan hengessä Petőfi vaati, että kansan tuli asettua kansallisen kulttuurin johtoon. Iskulauseeksi kiteytyi maininta kirjailijatoverille: ”Jos kansa pääsee valtaan runoudessa, se voi pian päästä valtaan myös politiikassa. Siinä on meidän vuosisatamme tehtävä.” (Kirjeestä János Arany’ille 4.2.1847.)
Petőfi kirjoitti vuonna 1848 oman ”Kansallislaulunsa” (Nemzeti dal) ja esitti vaihtoehdot selkeästi. Laulumuoto edellytti yksinkertaista ilmaisutapaa. Tämä muoto vastasi tapahtumien kiivaasti etenevää rytmiä, samalla myös kansanrunouden perinnettä. Imperatiivi näyttäytyy Petőfin runon vallitsevana tapaluokkana. Runo ei enää kuvaa vaan käskee ja kehottaa. Kysymys- ja huutomerkit vuorottelevat: Itt az idő, most vagy soha! / Rabok legyünk, vagy szabadok? / Ez a kérdés, válasszatok”. Otto Mannisen tulkintana: ”Nyt, jos koskaan! Valitkaamme: / vapaus vai orjuus maamme?”.
Nemzeti dal –runo merkitsee Unkarin vallankumouksen kannalta samaa kuin ”Marseljeesi” (La Marseillaise) Ranskassa. Millään muulla runolla ei ole ollut sellaista poliittista vaikutusta Unkarin historiassa. Vuoden 1848 tapahtumien yhteydessä kirjallisuus ja politiikka olivat erottamattomasti kytkeytyneet toisiinsa. Petőfistä tuli runouden ja politiikan vallankumouksellinen.
Petőfi lausui runonsa ensin pienelle piirille Pilvax-kahvilassa, sitten Yliopiston pihalla 15. maaliskuuta 1848. Gábor Egressy kirjoittaa: ”Nyt nousi Petőfi niinkuin joku toisen maailman haamu, niinkuin kansansa ruumiillistunut kärsimys, niinkuin tuomion kuolonenkeli. Hän ihan karjui Kansallislaulun. Ääni oli sanoin kuvaamaton – – ” (Kálmán Mikszáthin teoksesta Mauri Jókai. Elämäkerta. Suom. Niilo E. Wainio. WSOY 1935 ). Sittemmin Nemzeti dal myös laulettiin, János Kálózdin sävellyksenä: Talpra magyar, hí a haza!…
Vapaan lehdistön ensimmäinen painotuote
Petőfi liitti oman huomautuksensa ”Kansallislaulun” käsikirjoituksen marginaaliin, maaliskuun 15. päivän jälkeen 1848: ”Tämä runo sai Pestin nuorison liikkeelle maaliskuun 15. päivänä. Lausuin sen ensin nuorison suosimassa kahvilassa, sitten kokoontumispaikassa Yliopiston lääketieteen laitoksessa ja Yliopiston aukiolla, myöhemmin lähellä kirjapainoa, jonka valtasimme (Hatvani-kadulla). Tämä runo oli Unkarin vapaan lehdistön ensimmäinen painotuote.”
Yhdessä ”Maaliskuun nuorten”, historioitsija Pál Vasvárin kanssa hän laati Unkarille kahdentoista kohdan ohjelman, mottonaan Ranskan suuren vallankumouksen tunnuslause ”Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus!” (Egyenlőség, szabadság, testvériség!).
Lehdistön vapaus, omat valtiopäivät, kansallinen pankki ja poliittisten vankien vapauttaminen kuuluivat keskeisiin vaatimuksiin. Samanmielisten kirjailijoiden ryhmittymä Fiatal Magyarország (”Nuori Unkari”) osoitti, että Petőfi ei ollut yksin.
Petőfin Kootut runot (Összes költemények) ilmestyivät helmikuun alussa 1848. Kuun loppuun mennessä hän sai valmiiksi käännöksensä Shakespearen Coriolanus-näytelmästä (1608). Näytelmän hurjistunut sankari muistuttaa Petőfiä. Jo aikaisemmin hän oli tavannut tulevan puolisonsa Júlia Szendreyn, jonka vaikutuksesta Petőfin rakkauslyriikkaan on olemassa kosolti tutkimuksia.
Nemzeti Dal – Sándor Petöfin käsikirjoitus
”Hirttäkää kuninkaat!”
Politiikassa Petőfi osoittautui agitaattoriksi, joka arvosteli purevasti maan yhteiskunnallisia oloja, monarkiaa ja aateliston etuoikeuksia. Häneltä kuitenkin puuttui kokemusta. Häntä ei valittu parlamenttiin ensimmäisissä vuoden 1848 vallankumouksen jälkeisissä valtiopäivävaaleissa.
Kuningasta vastaan suunnatut kirjoitukset, erityisesti runot A királyokhoz (”Kuninkaille”) ja Akasszátok föl a királyokat (”Hirttäkää kuninkaat”), aiheuttivat skandaalin. Petőfistä itsestään tuli lainsuojaton.
Seitsemän kuukauden ajan, Ranskan vallankumouksesta lähtien Petőfi tuntuu toimineen kuumeisesti. Jokainen päivä merkitsi uutta toivoa, odotusta, innostusta, huolta, vihaa.
Muuan kirjoituksenkatkelma rinnastaa runoilijan aseman ja Unkarin tilanteen yleispätevästi, niin että lukija tulee ajatelleeksi myös vuoden 1956 tapahtumia: ”Meissä puhuu suru ja taistelu: sanamme soivat niin kuin tuulen ulvonta sekoittuisi kirkonkellojen kumuun. Tulipalo, tulipalo… eikä nyt roihua vain yksi kylä, yksi kaupunki, vaan koko maa palaa… emme voi turvata muuhun kuin Jumalaan ja itseemme, mutta siinä on kyllin, niin että pystymme säilyttämään ikuisiksi ajoiksi Unkarin kansakunnan elämän ja kunnian” (Egyenlőségi Társulat, 1848).
Sosiaalinen tilaus
Yleisö oli lähes vuosisadan ajan vaatinut runoilijoilta epitafeja tai juomalauluja. Petőfi toi hautausmaan kuun valaiseman maiseman tilalle jotakin muuta. Hän oli saanut sosiaalisen tilauksen. Hänen täytyi kirjoittaa runo suurin piirtein joka päivä. Monet tutkijat vahvistavat havaintoja, joita Gyula Illyés esitti monografiassaan (Petőfi Sándor, 1936). Runoutta ei kuitenkaan ole helppo tulkita muille kielille.
Vaatii suurta taitoa kirjoittaa riimillistä lyriikkaa niin, että siinä säilyy puhutun kielen luontevuus. Kaiken lisäksi yksinkertaisuus on pettävää. Petőfin runot ainoastaan näyttävät yksinkertaisilta; itse asiassa ne paljastavat koko ajan hienosyisiä tunteita sekä filosofiaan ja politiikkaan liittyviä ajatuskulkuja.
Tästä löytyy syy siihen, miksi Petőfin runoudesta saa käännösten perusteella vajaan käsityksen. Mitan ja riimien kannalta uskollinen käännös näyttää usein keinotekoiselta. Tulkinta, joka muotorakenteesta piittaamatta pyrkisi säilyttämään vain ajatussisällön, voi puolestaan antaa banaalin vaikutelman.
Haaveilija, kulkuri
Petőfi kävi innokkaasti aiheen kuin aiheen kimppuun. Johdonmukaisuus sai jäädä. Lyyrisen minän asenne saattoi tekstin edetessä vaihdella. Runossa ”Lauluni” (Dalaim) tarkastellaan maailmaa haaveilijan, kulkurin, rakastuneen miehen, päihtyneen laulajan, epätoivoiseen orjan ja lopuksi vihan riivaaman, kahleitaan katkovan ”uhkamielen” silmin.
Jos haluaa verrata alkutekstiä Mannisen suomennokseen, huomaa, että kääntäjä on joutunut luopumaan alkutekstin yksinkertaisuudesta: ”Laulut, joihin kirvoittaa se kielen, / ovat salamoita vihan uhkamielen” (Dalaim, mik ilyenkor teremnek, / Villámlási haragos lelkemnek!)
Yksinkertaisuus tuntui kuitenkin sopivan Petőfille parhaiten. Kysymyksessä ei ollut hänen oma keksintönsä. Ranskalainen Pierre Jean Béranger, skotlantilainen Robert Burns ja saksalainen Heinrich Heine olivat oivaltaneet saman.
Petőfin vaiheita leimasivat osallisuus vapaustaisteluun ja vallankumoukseen, kamppailu eurooppalaisen romantiikan ihanteiden puolesta ja viimein kuolema sotatanterella. Hän oli liittynyt vapaaehtoisena armeijaan. Tammikuussa 1849 hän pyysi Kossuthilta siirtoa Transilvaniaan, puolalaissyntyisen József Bemin joukkoihin. Bem oli kunnostautunut Puolan vapaustaistelussa ja onnistui nyt vapauttamaan lähes koko Transilvanian. Hän kelpuutti adjutantikseen innokkaan mutta hiukan epäsotilaallisen runoilijan.
Unelma tuhoutuu
Nykykäsityksen mukaan Petőfi katosi Segesvárin lähettyvillä 31. heinäkuuta 1849, kun unkarilaiset joutuivat ylivoiman edessä pakenemaan. Tappion syy oli selvä. Voimasuhteet muuttuivat, kun Frans Joosef oli pyytänyt Venäjän Nikolain I:n apua. Keisarin ulaanit onnistuivat yhdessä Wienin hallituksen joukkojen kanssa lyömään unkarilaiset, jotka olivat siihen asti edenneet voitosta voittoon.
Runouden ja kansakunnan unelma tuhoutui. Itsenäisyystaistelu Itävaltaa vastaan kukistettiin, kansalaisvallankumous keskeytyi. Lajos Kossuth joutui pakenemaan Turkkiin. Unkarissa alkoivat julmat kostotoimet. Huhtikuussa 1848 nimitetty Unkarin ensimmäisen hallituksen pääministeri Lajos Batthyány ammuttiin. Aradissa teloitettiin vapaustaistelun 13 johtomiestä. Unkarin valtio lakkasi olemasta. Seurasi unkarilaisten passiivisen vastarinnan kausi.
Petőfi oli osallistunut useisiin taisteluihin. Segesvárin tappion jälkeen hänen ruumistaan ei löydetty. Kansan keskuudessa syntyi legenda: Petőfi on jäänyt eloon ja joutunut vangiksi. Epäperäisistä näköhavainnoista raportoitiin aika ajoin. Vähitellen spekulaatiot loppuivat.
Tehtävä
Unkarissa runoilijat ovat jatkuvasti toimineet kansakunnan huolenaiheiden tulkkeina. Poliittisen moraalin rappiokausina kirjallisuus on itse asiassa korvannut parlamentin. Kun keskitetty valta on ottanut haltuunsa kaikki tiedot, kirjailijan tehtäväksi on jäänyt päätellä maan todellinen tilanne.
Vapauttavat ajatuskulut ovat usein lähteneet liikkeelle runoudesta. Runouden ei tarvitse tinkiä periaatteista eikä puolustella näkökantoja. Kaiken taiteen tavoin se pystyy vetoamaan ihmisen mieleen ja erityisesti tunnetasoon.
Muutokset alkoivat, kun kirjallisuus sai ihmisten mielen vakuuttuneeksi. Itäisen Keski-Euroopan kirjailijat ovat siten hankkineet itselleen erityisen statuksen, erityistä arvovaltaa. Tällainen oli tilanne Petőfin aikoihin ja vielä myöhemminkin.
—
Ars poetica
Seuraavassa Petőfin tunnettu ars poetica unkariksi ja suomeksi.
Szabadság, szerelem!
Szabadság, szerelem!
E kettő kell nekem.
Szerelmemért föláldozom
Az életet,
Szabadságért föláldozom
Szerelmemet.
(Pest, 1847. január 1.)
Vapaus, rakkaus!
Vapauden, rakkauden,
molemmat tarvitsen!
Rakkaudelle uhraan
elämäni.
Vapaudelle uhraan
rakkauteni.
(Pest, 1. tammikuuta 1847)
Suomentanut Hannu Launonen
—
Kymmenen kohtaa Petőfistä
- Syntyy 1823 Kiskőrösissä ja saa nimen Alexander Petrovics.
- Ottaa kirjailijanimen Sándor Petőfi, kun aloittaa kirjailijantyön 1842.
- Kohoaa kansallismielisten runoilijoiden ryhmän johtoon.
- Luo unkarilaisittain uuden runomaailman, joka pohjautuu kansankieleen ja kansanrunouteen.
- Lyyrisen runouden lisäksi kirjoittaa eeppisiä runoelmia (mm. János vitéz, suom.”János sankari”) ja kääntää Schillerin, Heinen ja Shakespearen tuotantoa.
- Saa syytöksiä rahvaanomaisuudesta ja hyökkäyksestä kuningasta vastaan (Akasszátok föl a királyokat, ”Hirttäkää kuninkaat”).
- Kiteyttää iskulauseen kirjailijatoverille: ”Jos kansa pääsee valtaan runoudessa, se voi pian päästä valtaan myös politiikassa”.
- Kirjoittaa 1848 kuuluisimman runonsa Nemzeti dal (”Kansallislaulu”) ja vakiinnuttaa asemansa kansallisrunoilijana.
- Katoaa ja luultavasti kaatuu Segesvárin taistelukentällä 31.7.1849, kun unkarilaiset jäävät tappiolle Venäjän keisarin tukemaa vihollista vastaan.
- Tuotantoa käännetty yli viidellekymmenelle kielelle.
Hannu Launonen
Artikkeli on alun perin ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 3&4/2021.