Unkarilaisen autoritarismin nousu
Miksi autoritaarinen järjestelmä viehättää? Näin kysyy Heino Nyyssösen kirjan Unkarilaisen autoritarismin nousu (Vastapaino, 2024) takakansiteksti. Tämä kysymys vaikuttaakin olevan monen suomalaisen politiikan seuraajan huulilla. Nyyssösen mukaan järjestelmän ei tarvitsekaan pitää tyytyväisenä kaikkia vaan pelkästään oma kannattajakuntansa eli kolmasosa äänestäjistä, joka vaalijärjestelmän takia riittää vallan ylläpitämiseen.
Unkarilaisen autoritarismin nousu on monella tapaa päivitetty versio Nyyssösen vuonna 2017 julkaisemasta kirjasta Tasavallan loppu: Unkarin demokratian romahdus. Jos edellisessä kirjassa oli fokuksessa liberaalin demokratian rapauttaminen, tässä kirjassa Nyyssönen asettaa fokukseen autoritaarisen järjestelmän vakiinnuttamisen. Unkarilaisen autoritarismin nousu keskittyy siis hieman eri osa-alueisiin, mutta päällekkäisyyksiä kirjoista kuitenkin väkisinkin löytyy.
Kirjan kantava metafora on Péter Bacsón Avaintodistaja-elokuvassa (A tanú) esiintyvä symbolinen unkarilainen appelsiini, jota myös Fidesz käytti puolueen alkutaipaleella poliittisena symbolinaan. Kirja kysyy, onko appelsiini onnistunut täyttämään odotuksensa vai onko se todellisuudessa kitkerä sitruuna, kuten Avaintodistaja-elokuvassa.
Teos valottaa yksityiskohtaisesti Orbánin nousua valtaan ja sitä, miten tämä loi Unkariin uuden autoritaarisen järjestelmän, jota usein nimitetään Kansallisen yhteistyön järjestelmäksi (Nemzeti Együttműködés Rendszere, NER). Nimitys perustuu Fideszin vuoden 2010 parlamenttivaalien murskavoiton jälkeen tekemään julistukseen, jota Nyysönen kuvailee ”Fideszin saneluvallan sementoivaksi uuden järjestelmän lähtölaukaukseksi”.
Julistusta seurasi perustuslaki ja uusi vaalijärjestelmä, joka tehtiin mahdollisimman paljon Fidesziä suosivaksi. Unkarin vaalijärjestelmä on tärkeä Fideszin vallan tukipilari, joten sen avaaminen kirjassa ja järjestelmän vääntäminen rautalangasta on tärkeää.
Nyyssönen käsittelee aiemman kirjansa tavoin Unkarin historia- ja identiteettipolitiikkaa. Erityisesti lähihistorian muistaminen ja sitä ympäröivät poliittiset debatit saavat paljon huomiota. Kirja tarkastelee unkarilaisen järjestelmän menestystä ja sen puutetta kansainvälisissä indekseissä. Numeroiden valossa Unkari suoriutuu globaalilla mittakaavalla kohtalaisesti, mutta eurooppalaisittain varsin heikosti. Se on selkeästi jäänyt jälkeen aikaisemmasta viiteryhmästään Visegrád-maista, ja sopivampi verrokkiryhmä löytyykin nyt Balkanilta. Keskinkertaista taloudellista menestystä järjestelmä on kuitenkin osoittanut.
Nyyssönen määrittelee Kansallisen yhteistyön järjestelmän yhdistelmäksi ensimmäisten vuosikymmenten uusliberalismia ja paternalistista valtiososialismia. Tämä yhdistelmä osoittautuu tarpeeksi suurelle osalle äänestäjistä tarpeeksi hyväksi niin ettei sitä tarvitse lähteä kaataamaan. Tätä kohtalaista tyytyväisyyttä pidetään yllä propagandalla ja identiteettipolitiikalla.
Myös Orbánia yllättäen haastamaan noussut Péter Magyar on ehtinyt kirjan sivuille,. Hänen nousuaan Nyyssönen kuvailee merkkinä vallankumouksellisesta pohjavireestä Unkarin politiikassa. Magyar valmistautuu vuoden 2026 parlamenttivaaleihin, mutta Nyyssösen mukaan Magyarin Tisza-puolue saattaa olla vain ”Fidesz 2.0”.
Kirja on hyvä yleisesitys Unkarista Orbánin aikakaudella ja ns. Kansallisen yhteistyön järjestelmän toiminnasta. Se voi kuitenkin olla vaikeasti avautuva Unkaria vähemmän tunteville lukijoille. Esimerkiksi kartat ja taulukot vaalituloksista voisivat olla havainnollisia. Jotkin kirjan ajatukset tuntuvat myös jäävän irrallisiksi ja herättävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Unkarilaisen autoritarismin nousu tarjoaa ajankohtaisen katsauksen Unkarin poliittiseen maisemaan. Kirja sopii kaikille Unkarista kiinnostuneille. Etenkin Unkarista kirjoittavien toimittajien kannattaisi lukea se ymmärtääkseen unkarilaista kontekstia syvällisemmin.
Jani Korhonen