Hän astui hissistä ja käveli minua kohti. Seisoin hotellin kahvilassa ja tutustuin vihdoin kirjailijaan, jolta olen lukenut paljon. Kyse on Sofi Oksasesta, jonka Norma-romaanilla oli julkistamistapahtuma Budapestissä.
Sofi Oksanen jakoi Budapestissa omistuskirjoituksia. Kuva kirjailijan verkkosivuilta.
Oksasen romaaneista Unkarissa ensimmäisenä ilmestyi Puhdistus. Sen jälkeen muutkin romaanit on julkaistu vähitellen.
– Teosten julkaisu on itsessään merkki hyvästä vastaanotosta, koska kustantamoilla ei ole tapana julkaista kirjoja, joilla ei ole lukijoita, Oksanen arvioi suosiotaan Unkarissa.
Tavatessamme hänestä huokui tyyneyttä, jota olin kuvitellutkin hänen levittävän ympäristöönsä. Se tarttui minuunkin ja käteni lakkasivat vapisemasta.
– Onko vastaanotto erilainen Unkarissa kuin vaikka Länsi–Euroopassa?
– Keskusteluilmapiiri on toisenlainen. Täällä huomaa sukupuolten tasa-arvotilanteen olevan kaukana pohjoismaista ja monista muista länsimaista. Se näkyy esimerkiksi toimittajien kysymyksissä. Kun Puhdistus ilmestyi Unkarissa ja minulta kysyttiin kirjaa varten tekemistäni taustatöistä, kerroin, että vanhat naistenlehdet ovat erinomaista taustamateriaalia. Tämä ei ollut Unkarissa ymmärrettävä vastaus. On olemassa siis taustatyötä, jota tehdään miehisissä linnakkeissa, ja sitten on sellaista tietoa, jota ei hyväksytä taustatyöksi tai ei ymmärretä sen arvoa. Aika usein tämä on asia, joka paljastaa, miten suhtaudutaan naisten tietoon.
– Olet aikaisemminkin maininnut Unkarin olevan tasa-arvon kannalta ongelmallinen maa. Täällä on esimerkiksi ihmetelty, miksi teoksissasi esiintyy aina naispäähenkilö. Onko kuvasi tasa-arvosta Unkarissa pysynyt samana?
Oksanen toistaa esimerkin, jonka hän on kertonut ennenkin: unkarilaiset toimittajat eivät olleet kyenneet nimeämään hänelle ainuttakaan unkarilaista naiskirjailijaa.
Naispäähenkilöiden tuominen etualalle Oksasen kirjoissa ei ole sattumaa: hänen mielestään naisten asemassa on kehitettävää esimerkiksi talouden näkökulmasta. Miksi kirjailija korostaa tasa–arvoa jatkuvasti, vaikka Suomessa keskustelu siitä on muutenkin runsasta?
– Runsasta ehkä Unkarin näkökulmasta. Ei tule koskaan päivää, jolloin voidaan sanoa, että tasa–arvo on nyt saavutettu. Siitä pitää koko ajan ylläpitää keskustelua. Mitä enemmän keskustellaan asiasta, sitä herkemmällä silmällä siihen reagoidaan.
– Unkari on entinen sosialistinen maa. Voiko sen aistia nykyäänkin?
Oksasen mukaan tasa–arvokysymykset eivät välttämättä kerro maan sosialistisesta menneisyydestä. Sen sijaan Unkarin sananvapaustilanteen kirjailija liittää menneisyyden perintöön.
– Unkarin median surullinen tilanne kertoo siitä, että maa, joka on kokenut paljon muutoksia, ei ole ehtinyt vakiinnuttaa vapaata mediaa. Se ei tapahdu kymmenessä tai kahdessakymmenessä vuodessa, siihen tarvitaan paljon pidempi aika.
– Voiko Unkarin tilannetta verrata Viron tilanteeseen?
– Viro on täysin eri planeetalta, Oksanen täräyttää. Hän on ylpeä toisesta kotimaastaan. Virossa demokratia on kehittynyt hyvin ja maa on noussut maailmanlaajuisen sananvapauslistauksen kärkijoukkoon. Viro on saavuttanut tämän vain 20 vuodessa. Hänen mielestään se on poikkeuksellinen tilanne entiselle Neuvostomaalle. Vaikka korruptioluvut ovat vielä korkeita, Virossa pyritään tosissaan pääsemään siitä eroon.
Oksanen on kirjoittanut neljäosaista romaanisarjaa Viron historiasta. Sarjan neljättä osaa odotellaan vielä. Utelut jatkosta kirjailija kuittaa lyhyesti toteamalla, että tällä hetkellä hän keskittyy Norman käännöksiin. No, jotain muutakin on sentään luvassa:
– En sano mitään sellaisesta, mikä ei ole vielä julkista tietoa, mutta voin kertoa, että ensi tammikuussa on tulossa mininäytelmä Wienin Burg-teatteriin. Se on projekti, jossa muutamilta eurooppalaisilta naiskirjailijoilta tilattiin puolen tunnin näytelmä ja ne esitetään yhden illan aikana.
Hän naurahtaa. – En tiedä, mitä toiset ovat kirjoittaneet. Lopputulos tulee olemaan yllätys myös minulle.
–
Kirjoittaja on suomen kielen opiskelija Budapestin ELTE-yliopistossa. Haastattelun tekeminen kuului osana 5. vuoden suomen kielen opintoihin.
Artikkeli on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehdessä 2016.