Unkarilainen huumori – osa 2
Kulttuureihin, etnisiin, uskonnollisiin tai eri kansanryhmiin liitettyjä vitsejä on paljon. Ne sisältävät stereotypioita, jolloin tiettyyn ryhmään liitetään sille tyypillisiksi ajateltuja piirteitä. Ne voivat liittyä joko fyysiseen olemukseen, luonteenpiirteisiin tai molempiin. Tutkijoiden mukaan stereotyyppisten piirteiden tunnistaminen saattaa auttaa kansojen välisessä kommunikoinnissa. Huumorin on ajateltu toimivan myös keinona etnisten konfliktien vähentämisessä. Stereotypiat voivat kuitenkin edistää rasismia.
Etnisistä vitseistä kertominen on kuin nuoralla kävelemistä: yksi pieni heilahdus – ja voi pudota alas. Yritetään kuitenkin. Lyhyt romanivitsi kertoo asenteiden muuttumisesta positiivisempaan suuntaan: nykyään täytyy miettiä, mitä sanotaan, niin ettei toista ryhmää loukata. Toisaalta vitsi voi viestiä myös siitä, että loukkaavia tarinoita kerrotaan edelleenkin, ”sopivassa tilanteessa”.
− Miten nykyään täytyy aloittaa jokainen romanivitsi?
− Katsomalla tarkasti ympärilleen.
Romaneista on monia samanlaisia stereotypioita sekä Suomessa että Unkarissa. Vitsit liittyvät työhalukkuuteen, koulutuksen puutteeseen, alkoholinkäyttöön ja seksuaalisuuteen. Seuraava 1950-luvun vitsi liittyy politiikkaan ja oli varmaan aikanaan uhkarohkea. Se kielii myös etnisestä stereotypiasta: se, joka viedään poliisiasemalle, on romani. Toisissa vitseissä romanit saatetaan esittää yksinkertaisina. Tässä juuri romani itse selviytyy ovelasti täpärästä tilanteesta. Vitseissä esiintyy tyypillisiä romaninimiä, esim. Gazsi, Zsiga ja Rudi.
Romanimies viedään poliisiasemalle. Poliisipäällikkö näyttää hänelle kuvaa:
– No, kuka tämä on?
Mies ei tiedä.
– Tämähän on Marx.
– Entäs kuka tämä? – poliisi näyttää toista kuvaa.
Mies ei tiedä sitäkään.
– Tämähän on Engels.
– Entäs tämä? – poliisi näyttää kolmatta kuvaa.
Mies ei tiedä sitäkään.
– Tämähän on toveri Lenin.
Myös romanimies ottaa kolme kuvaa esiin.
– Kuka tämä on? – hän kysyy osoittaen ensimmäistä kuvaa.
– En tiedä, vastaa poliisi.
– Tämähän on alttoviulunsoittaja Gazsi. Entäs tämä?
– En tiedä.
– Tämähän on symbaalinsoittaja Zsiga.
– Entä tämä?
– En tiedä.
– Tämä taas on kontrabasisti Rudi. Tiedättekö mitä, toveri poliisikapteeni? Sovitaanko, että te tunnette oman jenginne ja minä omani…
Vitsin juju on siinä, että kun poliisi näyttää pidätetylle kuvia, yritetään sillä yleensä selvittää rikostovereita tai rikokseen liittyviä asioita. Tällaisesta vitsistä saattoi saada 1950-luvulla monta vuotta vankeutta.
Kolmas romanivitsi ei ehkä avaudu ilman selitystä, vaikka sanotaankin, että vitsi toimii parhaiten selityksettä. Kaikki lukijat eivät kuitenkaan tietäne, että romuraudalla voi tienata Unkarissa. Siksi edelleenkin monet romanit keräävät romurautaa kylistä ja ihmisten pihoilta.
− Miksi romanit itkevät Titanic-filmin lopussa?
− Koska he näkevät suuren rautamäärän uppoavan.
*
Toinen kansanryhmä, josta kerrotaan paljon vitsejä Unkarissa ja myös muualla maailmassa, ovat juutalaiset. Juutalaisstereotypioista monelle tulee ensimmäiseksi mieleen raha, sitten keskinäiset vahvat siteet ja kenties myös uskonnolliset oppiriidat. Älykkyys ja oveluus kulkevat vitseissä käsi kädessä. Oveluus saattaa ulkopuolisten keksimissä vitseissä saada myös negatiivisen tulkinnan.
Unkarin juutalaisvitsejä tutkineet kuten Miklós Hernádi ja Richárd Pap tunnistavat vitseistä myös juutalaisten vahvat keskinäiset siteet, jotka joskus muuttuvat myös rasitteeksi.
Juutalaisvitseissä esiintyviä tyypillisiä henkilönimiä ovat Kohn, Grün sekä Svarc/Schwar(c)z. Sosialismin aikana osassa vitsejä nimet muutettiin Kovácsiksi ja Szabóksi.
Kaksi juutalaista tapaa Budapestissa. Toinen kysyy toiselta:
– Tunnetko Kohnin?
– En.
– Entäs Grünin?
– No, sitten mieluummin Kohnin.
Seuraavassa vitsissä saman juutalaiskaksikon välinen suhde saattaa kuvastaa myös ystävyyssuhteen kääntöpuolta.
– Hei Grün, ottaisitko poikani töihin liikkeeseesi?
– Mitä hän osaa?
– Voi Grün, jos hän osaisi jotain, silloin hän olisikin minulla töissä!
Juutalaisvitseissä on kuvattu myös uskonnollisia eroavaisuuksia ja ristiriitoja sekä esitetty niihin ratkaisuja.
Kohnin ja Grünin laiva uppoaa, ja he joutuvat autiolle saarelle. Kuluu muutama vuosi ennen kuin apua saapuu. Sitten tulee laiva, kapteeni nousee maihin ja mitä hän näkeekään? Kolme synagogaa! Kapteeni kysyy:
– Kohn, mitä varten teillä on kolme synagogaa, vaikka olette vain kaksin Grünin kanssa?
– Tiedättehän, me olemme Unkarin juutalaisia. Toinen synagoga on minun ja toinen Grünin, enkä minä missään nimessä kävisi Grünin synagogassa eikä hänkään minun.
– Mutta entä se kolmas?
– No, se on se, johon kumpikaan meistä ei astu jalallaankaan.
Seuraavassa vitsissä, jossa traagisuutta kevennetään komiikalla, yhdistyvät juutalaislait ja juutalaisena eläminen toisen maailmansodan kynnyksellä. Kun etsitään selviytymiskeinoja, käytetään kekseliäisyyttä ja itseironiaa.
Grün kävelee kadulla juutalaislakien aikaan vuoden 1938 paikkeilla ja saapuu Kohnin kahvilan luo. Hän näkee siellä ilmoituksen: “Juutalaisia ei palvella.”
Grün astuu sisään ja sanoo närkästyneenä:
– Kohn, kuinka saatat tehdä näin?
– Älä viitsi! Jos olisit maistanut jäätelöäni, et kysyisi.
Hernádin mukaan juutalaisten maailmankatsomuksesta puuttuvat absoluuttisen totuuden tunnustaminen sekä tuonpuoleinen maailma. Hänen mielestään tämä piirre, joka erottaa juutalaisen maailmankatsomuksen kristillisestä, näkyy myös juutalaisvitseissä.
Kerran rabbin kaksi oppilasta pyysi tätä ottamaan kantaa heidän eroaviin näkemyksiinsä. Rabbi kuunteli ensin toista, nyökytteli pitkään ja sanoi sitten:
– Poikani, olet oikeassa.
Toinen oppilas esitti oman, täysin vastakkaisen kantansa, ja rabbi vastasi päätään nyökytellen myös hänelle:
– Poikani, sinäkin olet oikeassa.
Rabbin apulainen huomautti ällistyneenä, että rabbi oli sanonut kahden täysin vastakkaisen näkemyksen olevan totta. Apulaisen huomautus mietitytti rabbia pitkään, mutta lopuksi hän vastasi raskain sydämin:
– Poikani, sinäkin olet oikeassa.
Seuraavassa vitsissä kuvastuu tuonpuoleisen maailman puuttuminen ja myös arvo-omaisuuden ovela pelastaminen maan päällä eläville.
Vanha Kohn on kuolemaisillaan. Hän esittää vaimolleen:
− Vaimo, kun kuolen, hautaa koko omaisuuteni mukanani.
Muutaman päivän kuluttua rouva Kohn ja hänen ystävättärensä käyvät haudalla. Ystävätär kysyy rouva Kohnilta:
− Et kai ollut niin tyhmä, että myytyäsi hänen omaisuutensa hautasit saadut rahat vainajan mukaan?
− Voi, ystävä hyvä! Olen ollut aina kuuliainen miehelleni. En voinut kieltäytyä hänen viimeisestä toivomuksestaankaan: laitoin rahat tililleni, kirjoitin shekin mieheni nimelle ja laitoin shekin mukaan hautaan. Jos hän haluaa lunastaa shekin, niin lunastakoon tai olkoon lunastamatta.
*
Hidas hämäläinen, vilkas karjalainen, jäyhä pohjalainen, lupsakka savolainen… Suomessa eri alueiden ihmisiin liitetään erilaisia piirteitä, ja myös Unkarissa tunnetaan tällaiseen ajatteluun pohjautuvia tarinoita. Eniten niitä lienee Transilvanian székely-kansanryhmästä. Székelyläiset eivät turhia puhu: jos ei kysytä, ollaan hiljaa, jos kysytään, vastataan mahdollisimman lyhyesti.
Székelyläismies kaataa poikansa kanssa puita metsässä. Poika sanoo yhtäkkiä:
– No, hyvästi isä!
– Mikä on poika, lähdetkö jo pois?
– En, vaan puu kaatuu päällenne!
Vähäpuheisuudesta viestii myös seuraava vitsi, mutta oman lisänsä siihen tuo kepposten tekeminen.
Székelyläismies ajaa hevoskärryillä tietä pitkin, kun opiskelijalta näyttävä nuorukainen kysyy:
– Onko Kolozsvár kaukana?
– Ei ole – székelyläinen vastaa.
Opiskelija kysyy, pääsisikö kyytiin. Székelyläinen antaa luvan. Kuluu tunti ja toinenkin, vieläkin he ovat matkalla. Lopulta opiskelija ei kestä enää, vaan kysyy:
– Onko Kolozsvár vieläkin kaukana?
Siihen vanha mies:
– Nyt se on jo kaukana.
Kepposten tekeminen on tyypillistä székelyläisille. Siitä on syntynyt jopa käsite székely góbésta, joka tarkoittaa nokkelaa, ovelaa ja terävä-älyistä székelyläistä talonpoikaa. Sellainen on seuraavan vitsin Ábel.
Kylän suurisuinen mies rehvastelee voimillaan kapakassa. Ábel kyllästyy asiaan ja sanoo hänelle:
− Lyödäänkö vetoa 10 000 leistä, että se mitä minä työnnän kottikärryillä pois, sitä sinä et pysty työntämään takaisin.
− No, lyödään vaan!
Hankittiin kottikärryt ja mentiin ulos kadulle, utelias kapakkaväki seurasi mukana.
− No, näytäpäs! – sanoi suupaltti rehvakkaasti.
− Hyvä on! – Ábel nyökkää.
– Istupas nyt sitten kyytiin!
Székelyläisvitseistä ei voi jättää mainitsematta poliittisia vitsejä, joista monet liittyvät Ceaușescun diktatuuriin. Osa vitseistä käsittelee myös tavalla tai toisella Transilvanian menettämistä Romanialle.
Székelyläismies herää, venyttelee pitkään ja sanoo:
− Kuulepas, vaimo, näin niin kaunista unta!
− Minkälaista?
− Kävin unessani Bukarestissa.
− Entä sitten? Mitä kaunista siinä on?
− No se, että siihen tarvittiin passi.
Nykyaikana, jolloin sekä Unkari että Romania ovat osa EU:ta, yllä oleva vitsi ei välttämättä tunnu niin vitsikkäältä ja vaaralliselta kuin muutama vuosikymmen sitten.
Artikkeli on alun perin ilmestynyt Suomi-Unkari-lehdessä 2-2020.