teksti: György Odze
suomennos: Minnamari Pitkänen
Sellaiseksiko Suomen kuvittelin? Sellaisena sen myös alkuun näin. Näin luonnonkauneutta, välkehtiviä järviä, silmänkantamattomiin ulottuvia mäntymetsiä. Vaatimattomia, siistejä kaupunkeja, aikataulun mukaan kulkevia raitiovaunuja. Puhtautta ja säntillisyyttä.
Suomalaiset eivät varasta. Ja miksikö eivät? Koska he ovat oppineet, ettei toisen omaa saa ottaa. He eivät odota saavansa juomarahaa, koska he ovat oppineet, että tuotteilla ja palveluilla on hintansa, jotta niistä osattaisiin maksaa sen verran kuin ne maksavat. Kampaaja tai lääkäri yllättyisi toden teolla, jos joku sujauttaisi heidän taskuunsa setelin. Suomalaiset ovat täsmällisiä, ja he odottavat myös toisten olevan täsmällisiä. Jos et ole täsmällinen, soita ja ilmoita, ettet aio olla täsmällinen. Suomalaiset eivät puutu toistensa asioihin, eivätkä he pidä siitä, että heidän asioihinsa puututaan. Jokainen huolehtikoon omista asioistaan.
Suomalainen yhteiskunta on sen sijaan ylisäännelty, mikä tekee suomalaisistakin toisinaan joustamattomia. Kriisitilanteissa he ovat kurinalaisia, solidaarisia ja vaatimattomia, mutta muutoin individualisteja, eivät puutu toistensa asioihin ja saattavat tästä syystä käyttäytyä jopa välinpitämättömästi toisiaan kohtaan. He eivät valita tai reklamoi, he noudattavat jokaista sääntöä ja pyrkivät ainakin näennäisesti kompromisseihin, tosin pääasiassa vain piilottaakseen mielipide-erot toisiltaan. Järjestyksellä ja sääntöjen noudattamisella on myös hintansa: runsas alkoholinkäyttö ja lisääntynyt perheväkivalta.
Suomalaiset ylisuoriutuvat kaikesta ja haluavatkin ylisuoriutua. He ovat eläneet Euroopan perukoilla, etsineet paikkaansa ja löytäneet sen juuri ylisuoriutumisesta. He ovat puhtaampia, täsmällisempiä ja perusteellisempia kuin muut, tai haluavat ainakin vaikuttaa puhtaammilta, täsmällisemmiltä ja perusteellisemmilta kuin muut. Kukaan ei ole yhtä täsmällinen kuin suomalainen, eikä kukaan halua olla yhtä täsmällinen kuin suomalainen. Iltakuudelta alkavalle vastaanotolle he kerääntyvät jo puoli kuudelta, seisoskelevat portin pielessä, satoi tai paistoi. Varttia vaille ulkona on jo niin kova tungos, että väki on päästettävä sisään. Kuudelta tupa on täynnä. Vastaanotto päättyy, kun käy ilmi, ettei enempää alkoholia ole luvassa.
Kukaan ei pysty vaikenemaan yhtä pitkään kuin suomalainen. Hiljaisuus on heistä mukavaa. Ja toisaalta: miksei olisi? Jos bussissa istuessaan kuulee puhetta, voi olla melko varma, että asianomaiset ovat joko puolalaisia tai unkarilaisia. Eivät suomalaiset hiljaisia ole, ainoastaan vakavia. Kaupan kassa ottaa palvelun vakavasti, autokorjaamon virheilmoitusten vastaanottaja virheilmoitusten vastaanottamisen. Jos he syövät, he syövät vakavissaan. Jos he juovat, he juovat vakavissaan. Tietysti voi olla, että yleistän taas liikaa.
Olen kuullut sanottavan – ja itsekin uskoisin –, että se on ilmasto, joka tekee suomalaisista niin tinkimättömiä ja sitkeitä. Helsingissä talvi jatkuu marraskuusta huhtikuuhun, pohjoisessa saattaa puolestaan sataa lunta vielä toukokuussa. Kun kevät viimein koittaa, suomalaiset vapautuvat – onhan hyvää ilmaa luvassa seuraavat kolme kuukautta –, he istuvat kahviloiden terasseille, vaeltavat järvien rannoille ja yrittävät nauttia elämästä. Vaikka eihän se helppoa ole, koska he tietävät: pian on taas talvi.
Suomalaiset eivät mielellään puhu paljon, he eivät kysele, eivätkä he pidä siitä, jos heiltä kysellään. Asiat hyväksytään sellaisina kuin ne ovat, piste. Tyydy siihen mitä saat.
Jos kotona menee jotain rikki, kutsutaan suomalainen korjaaja, joka tutkii ja hypistelee aikansa vaitonaisena, hoitaa yleensä pari puhelua välissä, korjaa sitten vian ja lähtee.
– Mikäs siinä oli vikana? Mari tiedusteli alkuun.
– Se, että se oli rikki, vastasi suomalainen. Ja hän sattui olemaan sitä puheliaampaa sorttia.
Suomalaiset eivät ainoastaan noudata sääntöjä, vaan suorastaan rakastavat niitä. Väitetään, että suomalaiset ovat hyviä autokuskeja, mutta se ei pidä paikkansa. Suomalaiset ajavat varovasti, se on täysin eri asia. Arjessa he eivät ole kovin kohteliaita, eivät anna tietä, vaan pyrkivät ainoastaan suoriutumaan suorinta tietä perille, minkä vuoksi he eivät halua myöskään väistää, kiertäminen on jo ihan periaatteidenkin vastaista. Suomalainen katsoo auton ratissa ainoastaan eteensä, ei hae katsekontaktia. Jos edellä oleva auto jarruttaa, myös hän jarruttaa, ja varmaa on, että myös perässä tuleva tekee niin. Jos suomalainen ajaa päätietä, hänelle ei tule mieleenkään päästää sivukadulta kääntyvää autoa edelleen, eihän hän edes huomaa, että siellä joku odottelee. Kukin tulkoon vuorollaan. Suomalainen ei kohteliaisuuksia kaipaa, hän odottaa tarpeen vaatiessa puolikin tuntia omaa vuoroaan päästäkseen kääntymään päätielle muita häiritsemättä. Helsingissä liikennevalot vilkkuvat miltei joka kulmauksessa, yötä päivää. Suomalaiset eivät matkusta mielellään ulkomaille omalla autolla, koska tuntevat olonsa turvattomiksi esimerkiksi ”sinne tänne kaahailevien” ranskalaisten tai italialaisten keskellä.
Helsingissä on eräs ravintola, jossa kävin usein lounaalla ja illallisella yhteistyökumppaneitteni kanssa ja jossa olin jo miltei kanta-asiakas. Minut tunnettiin siellä hyvin, hovimestari puhutteli minua jo etunimellä. Tarjoilijat olivat sen sijaan aina hyvin etäisiä ja vakavia, eivät koskaan hymyilleet tai olleet edes erityisen kohteliaita. Alkuun tein vielä joitain vitsikkäitä huomautuksia tai kyselin asioita, mutta yritykseni jäivät turhiksi.
– Tämä on työpaikka, ei mikään huvipuisto, hovimestari valaisi asiaa kerran. Epäilemättä.