New York kávéház 1930-luvulla. Kuva Lajos Kováts / Fortepan
Mika Waltarin (1908–1979) matkakirja Yksinäisen miehen juna (1929) on tunnelmallinen ja impressionistinen kuvaus matkasta halki Euroopan. Ennätysajassa yliopistotutkintonsa valmiiksi saanut Waltari oli luvannut haaveidensa Orientin-matkan palkinnoksi itselleen. Matkustamisen, valtateiden ja junien romantiikka ajoi nuorta tulenkantajaa eteenpäin, näkemään ja kokemaan kaiken mahdollisen tavalla, jossa maailmanmiehen elkeet sekoittuvat poikamaiseen intoon: ”Euroopan valtateillä oli niin monta kaupunkia, joita en vielä ollut nähnyt, – joiden nimet soivat ajatuksissani iltaisin juuri ennen uneenvaipumista.” Teos tarjoaakin kiehtovan halkileikkauksen maailmansotien välisen ajan Euroopasta; reitti kohti Konstantinopelia (sic!) kulki Stettinin, Berliinin, Prahan, Wienin, Budapestin, Belgradin ja Sofian kautta. Vierailu Unkarissa on monestakin syystä maininnan arvoinen.
Alkumatka on tuottanut pettymyksen. Berliini tarjoaa vain turmeltuneen yöelämän banaaleja houkutuksia: ”alaston, raaka, saksalainen seksuaalisuus leimaa yöllisen Berliinin.” Euroopan kultainen kaupunki Praha näyttäytyy Waltarille kurjana ja likaisena niiden parin tunnin aikana, jotka hän siellä viivähtää. Ennen niin loistokas ”romaanien, elokuvien, sinisen Tonavan Wien” on puolestaan ”köyhä, väsähtänyt ja laiska”, sen pitkästyttävyydeltä pelastaa vain kesäöinen vuorikiipeilyretki suomalaisylioppilaiden seurassa.
Näiden jälkeen Budapest on positiivinen, virkistävä yllätys. Kaupungin syke, raitiovaunut ja maanalainen saavat koneromantikon innostumaan: ”Ensimmäiseksi ehdin rakastaa sen jättiläissiltoja, – teräskonstruktioiden kylmää kauneutta. Sitten huomaan, – Tonava ei ole enää likaisenkeltainen, – se häivähtelee oliivin ja absintinvihreän välillä, – se on melkein kaunis.”
Luonnollisesti Waltari löytää tiensä myös Budapestin kuuluisimpaan kahvilaan, New York Kávéháziin. ”Taiteilijakahvila, – miljonääriravintola … Aamupäivisin elokuvamiehiä ja palkattomia näyttelijättäriä, iltapäivisin kirjailijoita ja maalareita, iltaisin valtiomiehiä, rahamiehiä, iltaviittoja.” Kahvilan kosmopoliittinen tunnelma kirvoittaa frankofiililtä korkeimman kunnianosoituksen: ”Café New York – auki koko yön. Budapest on Euroopan toinen Pariisi.”
Toisin kuin heimohenkiset Unkarin-kävijät (ks. Suomi-Unkari 2/2019), modernismia tavoitteleva Waltari ei haikaile heimo- tai kielisukulaisuuden perään eikä mieti juuri päiväpolitiikkaakaan. Unkarin kansan ”Suuri Onnettomuus”, joksi hän Trianonia nimittää, tulee tosin vastaan joka kadunkulmassa, mutta ohitetaan olankohautuksella, samoin kuin punaisen terrorin muistot, joista kriminaalimuseon opas kertoo kauhutarinoita.
Nuori matkailija päätyy ammentamaan Unkari-kuvansa paljon perinteisemmistä lähteistä. Szépművészeti Múzeumin kokoelmissa hän uskoo katsovansa Unkarin kansan todelliseen sieluun, nähden ”niin paljon väsymystä, niin paljon marttyyriutta ja väsymystä kuolemaan asti”, mutta myös ”rannattoman pustan rauhaa”.
Vierailu suomalaisen opiskelijaseurueen mukana Debrecenin kesäyliopistossa ja laulujuhlilla ei sekään sytytä kiinnostusta unkarilais-suomalaisiin kulttuurisuhteisiin, vaan palauttaa kaikista ikonisimpien Unkari-kuvien äärelle: ”Kaukana kaupungin ulkopuolella aukeaa Hortobágyn pusta. Siellä on päivisinkin aurinko punainen, – siellä kasvaa suolaheinää ja piikkikasveja. Pilvenpyörteet kiertävät siellä, – kangastukset häviävät taivaanrantojen usvaan.”
Pustan jälkeen seuraava erottamattomasti ja väistämättä Unkariin kuuluva piirre on mustalaismusiikki, jonka kuunteluun tarjoutuu tilaisuus Spolarich Kávéházissa, toisessa Budapestin 20-luvun muotipaikassa. Ja vaikka Waltari pyrkiikin pitämään yllä viileän kriittistä asennetta, esitys yhtä kaikki tempaa mukaansa: ”Säveltulvassa laulaa koko elämä, – mustalaisveren villi vaellusvietti … villien hevosten kavioitten kumina lennähtää taivaanrannasta toiseen. Aurinko, vapaus, maanteitten romantiikka … Mustalaiset soittavat, – halveksitut, vihatut, ruoskitut mustalaiset, – varkaat, povarit, kattilantinaajat, – ruhtinaat!” Romaneihin liitetyt stereotyypit pulppuavat esiin kuin huomaamatta, samalla kun illan juhlatunnelma täyttää kaikki Unkariin kohdistuneet odotukset.
Lopulta näyttää käyvän, että niin paljon kuin Waltari toivoikin voivansa ”sukeltaa eri maiden ja kansojen lävitse, – tuntea ja elää … jokaisen kirpeän yksilöllisyyden”, tietyt romanttiset ja orientalistiset stereotypiat osoittautuvat voimakkaammiksi – kuten lähes kaikilla suomalaisilla Unkarin-kävijöillä tuona aikana. Unkari on hänelle myös portti Vanhasta Euroopasta mystiseen, vaaralliseen – ja niin kiehtovaan – Itään. Jo Jugoslavian rajalla vastaan tulevat hymyttömät, väkivaltaan taipuvaiset sotilaat; ollaan tuntemattomalla maaperällä, Euroopan epävakailla rajamailla: ”Levantti alkaa jo Balkanilta.”
Waltari, Mika: Yksinäisen miehen juna
WSOY 1929
Kuvan kansi 5. painos, 2008. Tekstin lainaukset ovat tästä painoksesta.
Artikkeli on alun perin ilmestynyt Suomi-Unkari-lehdessä 2-2020.