Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär. Suom. Outi Hassi. WSOY 2012.
Csaplárin romaani on vaativa, mutta vetävä. Ajankohta, henkilöhahmot ja tapahtumat vilisevät silmissä, mutta Unkarin historiaa jo ennestään tuntevalle tämä on nappivalinta. Ironia ja rönsyilevä tarina kutoutuvat vaikuttavaksi kokonaisuudeksi, ja mielikuvituksellisuus yhdistyy taidokkaasti tositapahtumiin. Teoksen aikajana ulottuu maailmansotia edeltäneestä ajasta vuoden 1956 kansannousuun.
Vielä Münchenissä eläessään, kerran puoluekulkueen eturivissä sankarillisesti marssiessaan Adolf Hitler oli juuri ottamassa uutta, pitkää askelta, kun hänen saappaansa läheni uhkaavasti hänen eteensä hypänneen neitosen sandaaliin pujotettua, haurasta jalkaa. Jottei astuisi tytön jalan päälle, Hitler keskeytti liikkeen, jäi hetkeksi tasapainoilemaan yhdellä saappaalla, horjahti sitten ja kaatui polvilleen aivan neitosen eteen.
Puolueaktivistit tahtoivat heti paikalla rangaista tyttöä, mutta Hitler kielsi heitä. Polvilleen rojahtanut Johtaja oli häikäistynyt tytön palmikoille sidotuista vaaleista hiuksista ja sinisistä silmistä. Oli kuin hänen eteensä olisi juuri ilmestynyt unelmien arjalaisneidon mallikappale, joskin tytöllä oli molemmissa kainaloissaan muhkea kurpitsa. Maasta nousevan Hitlerin kysyessä tyttö kertoi nimensä: Fanni Kucor. Fanny, Adolf Hitler korjasi, sillä herkillä korvillaan hän pystyi erottamaan i:llisen ja y:llisen muodon. Ei, ei, tyttö pudisti päätään, säikähdyksestään huolimatta varsin päättäväisesti, olen unkarilainen, meillä nimi päättyy i:hin. Aktivistien yllätykseksi Johtaja ei saanut raivokohtausta, vaikka hänelle väitettiin vastaan, vaan puhkesi niin hersyvään nauruun, että sellaista olivat kuulleet ehkä vain hänen vanhimmat tuttavansa, linziläiset. Koska heidän lähellään ei ollut yhtään linziläistä, kaikki olivat äimistyneitä.
György Dragomán: Valkoinen kuningas. Suom. Outi Hassi. Otava 2008.
Valkoista kuningasta voi lukea joko yksittäisinä novelleina tai romaanina. 12-vuotiaan päähenkilön tajunnanvirtamainen kerronta on hengästyttävää, mutta imaisee mukaansa. Väkivalta ja maailman mielipuolisuus kuvataan lapsen silmien kautta, kun isä on haettu kotoa mustalla autolla ja äiti ja poika koettavat pärjätä diktatuurissa.
Muistan hyvin isän kasvot ja parransängen, hän haisi tupakalta ja näytti kamalan väsyneeltä, hymykin oli vain puolinainen, mietin sitä paljon, mutta en usko että hän aavisti etukäteen ettei voisi palata kotiin, viikon päästä saimme kirjeen jossa hän kertoi että tilanne oli paljon vakavampi kuin he olivat ensin luulleet, hän ei voinut sanoa enempää valtion turvallisuutta vaarantamatta, mutta hänen olisi jäätävä joksikin aikaa, ja jos kaikki menisi hyvin, hän saisi ehkä parin viikon päästä muutaman vapaapäivän, mutta toistaiseksi häntä tarvittiin joka hetki. Sen jälkeen hän lähetti meille vielä jokusen kirjeen, kolmen neljän viikon välein hän kirjoitti tulevansa pian luoksemme, muttei päässyt kotiin jouluksi eikä edes uudeksivuodeksi, ja sitten oli jo huhtikuu eikä isältä tullut enää kirjeen kirjettä, ja minä aloin kuvitella että isä oli ehkä paennut ulkomaille niin kuin luokkakaverini Egonin isä, joka oli uinut Tonavan yli Jugoslaviaan ja jatkanut sieltä länteen, minkä jälkeen hänestä ei ollut kuulunut mitään, niin ettei edes tiedetty oliko hän elossa.
Vilmos Kondor: Budapestin varjot. Suom. Tähti Pullinen. Tammi 2012.
Dekkarisarjan ensimmäinen osa sijoittuu Budapestiin toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Kaupungin historia ja tunnelma, samoin kuin 30-luvun henki, välittyvät tekstistä elävästi. Kondorin romaani on perinteinen dekkari: päähenkilö on kokenut rikosreportteri, joka ryhtyy selvittelemään ilotytön murhaa vaistottuaan, että juttuun kätkeytyy enemmän kuin poliisi antaa ymmärtää.
Hän oli ajatellut lähteä kotiin, mutta muistikin, että tytön ruumiinavaus oli tehty, joten hän kääntyi Rákóczintieltä Apponyinaukion suuntaan. Alkoi jälleen sataa, ja sumu nousi kaupungin ylle, mutta sekään ei estänyt lehdenmyyjiä huutamasta kilvan niille, jotka asiaa eivät kenties vielä tienneet: Darányista oli tullut virkaatekevä pääministeri. Ikään kuin hän ei olisi sitä tähän saakka ollut, Gordon ajatteli.
Hän katsoi Nagydiófankadulle kulkiessaan ohi, mutta muutamaa sumuun katoavaa hahmoa lukuun ottamatta siellä ei näkynyt mitään. Ei hän ollut muuta odottanutkaan, mutta maassa makaavaa räsynukkea muistuttavan tytön kuva ei tahtonut haihtua hänen mielestään. Niin kuin eivät etsivä Gellértin laatikosta löytyneet kuvatkaan. Hän oli ollut rikostoimittajana jo niin kauan, ettei enää uskonut sattumaan.
György Spiró: Kevätnäyttely. Suom. Juhani Huotari. Avain 2012.
Spirón kafkamainen romaani kertoo vuoden 1956 kansannoususta ja sen jälkimainingeista. Päähenkilö joutuu ennen vallankumousta sairaalaan ja on siellä vallankumouksen jo kukistuttuakin, ja pitää itseään alibinsa takia erityisen onnekkaana. Sattumalta hän päätyy kuitenkin syytettyjen listalle kun vallankumouksen syyllisiä haetaan ja huomaa pian, että totalitaarisessa järjestelmässä syyllinen on se, joka syylliseksi halutaan osoittaa – alibilla ei ole paljonkaan painoarvoa.
Silloin sankarimme mielessä välähti: mikä uskomaton onni, että oli koko ajan saanut maata sairaalassa.
Nimenomaan koko ajan, sillä nythän se oli jo ohi. Jos neuvostojoukot ovat kerran päättäneet mennä jonnekin, ei heitä sieltä enää saa pois ihminen eikä jumala. He olivat jälleen tulleet Budapestiin, eikä enää puhettakaan siitä, että he lähtisivät pois. Kun he vuosi sitten lähtivät Itävallasta, monet toivoivat heidän poistuvan Unkaristakin. Se illuusio oli nyt haihtunut, heidän oli kukistettava vallankumous, eivätkä he enää lähtisi.
Niille, jotka olivat osallistuneet vallankumoukseen, tultaisiin kostamaan armotta.
Hän säästyisi rankaisutoimilta, koska hänellä ei ollut edes mahdollisuutta osallistua vallankumoukseen. Ei ole pahitteeksi joutua sairaalaan muutamaa päivää ennen vallankumousta, maata siellä sen kukistumisen yli ja olla kurinpalautuksen aikana rauhassa kotona toipilaana. Hän ei ollut ansainnut tuota hengen pelastavaa sattumaa sen paremmin kuin toisetkaan, hänellä vain sattui olemaan tuuria.
István Örkény: Minuuttiovelleja. Suom Juhani Huotari. Atena 2002.
Örkényin novellikokoelman jokaisen novellin lukemiseen on suunniteltu kuluvan noin minuutti – niin ytimekkäästi ne tiivistävät kaiken tarpeellisen. Minuuttinovelleissa leikitellään kielellä, ne ovat absurdeja, groteskeja, hauskoja ja vapauttavia. Örkényin perinpohjainen ymmärtäminen vaatii syvällistä tutkiskelua, mutta novellien pintapuolinenkin lukeminen on varsin nautinnollista.
Taidemaalari Viktor T. lähetettiin avaruuteen. Ei hän suinkaan ollut ensimmäinen matkalainen, mutta ensimmäinen taiteilija. Hän viipyi siellä kuusi päivää. Puolessa matkassa häneltä kysyttiin, katsoisiko hän mieluummin Saturnuksen renkaat vai auringonpilkut.
T:lle se oli samantekevää.
– Näytetään sitten auringonpilkut, ehkä se kiinnostaa taiteilijaa.
– Ehkäpä, vastasi T.
Paluunsa jälkeen hän istui tympääntyneenä ja murjottaen lehtimiesjoukon keskellä Kosmisen Lentoaseman ravintolassa. Kysymyksiin hän ei vastannut vaan tuijotti herkeämättä appelsiinia, jota eräs reportteri parhaillaan kuori.
Muutaman viikon kuluttua oli hänen taiteellisessa näkemyksessään kuitenkin havaittavissa huomattava muutos. Kuuluisiin oliivi- ja biljardipalloasetelmiin (kyseessä oli hänen ns. oliivinvihreä kautensa) ilmestyivät ensimmäiset appelsiinit.
Vanhoilla päivillään hän maalasi jo sitruunoitakin ja lopulta myös kananmunia, mutta yhdeltäkään kankaalta ei uupunut appelsiini.
Silloin hänestä tuli suuri taiteilija.
Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo. Suom. Hannu Launonen. Atena 2009.
Krúdyn novelleista useimmissa seikkailee Sindbad, jonka rakkaustarinat rikkovat ajan säännöt: 300-vuotias rakastaja tai haamu ovat yhtä tosia kuin muutkin novellien hahmot. Aistikkaiden tarinoiden nostalgia ja hyvin visuaalinen kerrontatapa kuljettavat lukijaa melankolisessa maailmassa hellästi. Novellikokoelman haaveellisuus ja kauneus koskettavat kaikenikäisiä lukijoita.
Aseman vieressä oli pieni puutarha. Näytti siltä, että asemapäälliköiden rouvat koko Unkarissa pitivät lempikukkanaan verenpisaraa. Ja puutarhan toisessa päässä seisoi Rozina, päivänvarjo kädessä; näkymä oli kuin suoraan saksalaisesta postikortista. Sindbad suuteli Rozinan kumpaakin kättä, mutisi outoja kohteliaisuuksia ja tuijotti lumoutuneena kesakkoja, jotka maalaiskylän aurinko oli loihtinut Rozinan kasvoille.
”Rakastatteko minua vielä kaikesta huolimatta?” Sindbad kysyi vakavasti, ikään kuin se olisi ollut maailman tärkein asia.
”Voiko teitä muka ikinä unohtaa”, Rozina sanoi vastaukseksi ja lähti Sindbadin käsipuolessa kohti kylää.
László Márton: Pääkadun varjot. Suom. Juhani Huotari. Aporia 2016.
Mártonin romaani kuvaa unkarilaista pikkukaupunkia lähellä Slovakian rajaa. 1930-luvun tapahtumia kuvataan lasten kautta, jotka varttuvat, rakastuvat ja kokevat maailman nuoren ihmisen avoimin mielin, mutta eivät koskaan kasva aikuisiksi, koska juutalaisvastainen politiikka ja sota päättävät heidän kohtalonsa.
Aranka Róth haluaisi maata katafalkilla ja herätä henkiin hurskaan ja kuuman suudelman voimasta, mutta yhtä lailla hän haluaisi jäädä pois kuvasta, koska jos kotona nähdään hänen valokuvauttaneen itsensä yhdessä papin kanssa, selviää samalla, ettei hän ole noudattanut uskontonsa määräyksiä. Ja selviää myös, että hän on kristittyjen ystävättäriensä kanssa syönyt saastaista ruokaa, vaikka oli sanonut, ettei saanut ottaa vastaan ruokaa, mutta sitä oli tarjottu niin ystävällisesti, ettei hän halunnut loukata, lisäksi hänellä oli varsin hyvä ruokahalu, koska Aranka Róth on varsin harvoin kylläinen, ja silloin löytyvät myös pyhimyksen kuvat, sillä siihen mennessä niitä on kertynyt jo neljä tai viisi, niin hyvin hän muistaa katoliset rukoukset, pystyipä jopa kertakuulemalta luettelemaan Kaksitoista Apostoliakin takaperin, ja ne hän muistaa läpi elämänsä. Mutta miten kauan Aranka Róth enää elää, sitä kuvassa näkyvät henkilöt eivät tiedä, eivätkä edes mieti asiaa, ja hän taas pyrkii vetäytymään syrjään, jottei joutuisi kuvaan mukaan.
Péter Gárdos: 117 kirjettä. Suom. Juhani Huotari. Siltala 2016.
Keskitysleiriltä pelastunut, kuolemansairas mies päätyy Ruotsiin, jossa hän uhmaa kohtaloa ja päättää etsiä itselleen vaimon. Gárdos kuljettaa lukijaa taidokkaasti omien vanhempiensa intiimissä rakkaustarinassa. Koskettavaa tositapahtumiin perustuvaa romaania elävöittävät katkelmat kirjailijan vanhempien kirjeenvaihdosta.
Mahtoiko isäni milloinkaan pohtia, mitä ne kaikki naiset ajattelivat avatessaan heille osoitettuja kirjekuoria? Kun he ottivat kirjeet esiin ja näkivät tuon säännöllisen kaunokirjoituksen?
Oi niitä naisia! Siellä sairaalasänkyjen laidoilla, puiston penkeillä, lääkkeenhajuisilla käytävillä kulmissa, paksuruutuisten ikkunoiden edessä, notkahtaneiden portaiden askelmille pysähtyneinä, leppoisten lehmusten katveessa, pienten järvien rannoilla, keltaisten kaakeleiden viileyteen nojaamassa. Oliko isäni nähnyt mielessään heidän avaavan kirjekuoriaan yöpaidassa tai leiriasukkaiden tavanomaisissa harmaanvalkoisissa univormuissa? Kun he aluksi hämillään, sitten hymyillen, sydämen lyödessä yhä kiihkeämmin tai vain äärettömän yllättyneinä lukivat noita rivejä aina uudestaan ja uudestaan?
Imre Kertész: Kohtalottomuus. Suom. Outi Hassi. Otava 2003.
Kertészin Nobel-palkittu romaani kertoo keskitysleireistä ja niiden vaikutuksesta yksittäiseen ihmiseen teini-ikäisen päähenkilön silmin. Kerronta ei jätä tilaa lukijan tunteellisuudelle tai säälille, ja romaani onkin objektiivisuudessaan järisyttävä lukukokemus. Kertészin ajoittain lähes filosofinen ote pitää lukijan kuin vangittuna.
Samalla korvaani osui katkonainen sananriekale, jonka käheästä kuiskauksesta onnistuin juuri ja juuri erottamaan äänen, joka, muistin hyvin, kerran oli soinut niin lujana: ”Vas…tus…tan”, se mumisi. Ruumis pysähtyi hetkeksi ilmassa, kuin pysähtyneenä, ennen kuin se heilahti taas eteenpäin, ja kuulin heti toisenkin äänen, joka kuului ilmeisesti ruumiin nostajalle. Ääni oli miellyttävä, miehekkään sävyinen, ystävällinen, ja vähän murtava leirisaksa todisti mielestäni enemmän jonkinasteisesta hämmästyksestä ja ihmetyksestä kuin moitteesta: ”Was? Du willst noch leben?” se kysyi, ja tosiaan, sillä hetkellä pidin sitä itsekin kummallisena, täysin perustelemattomana, oikeastaan aivan järjettömänä asiana. Päätin itse käyttäytyä järkevämmin.
Péter Esterházy: Sydämen apuverbit. Suom. Hannu Launonen. WSOY 1991.
Esterházyn fragmentaarinen teos käsittelee äitiä ja äidin kuolemaa. Aika, paikka ja henkilöt vaihtuvat lennossa, ja välissä on (muokattuja) lainauksia muilta kirjailijoilta. Teos kuvaa sietämättömän kouriintuntuvasti sitä tunnemyrskyä, jonka läheisen kuolema herättää.
Yhdessä sängyssä viuhtoi lommoposki mies, valkoinen sänki peitti hänen kasvonsa. Mies karjui laihalle hoitajalle. »Näpit irti…! Vain italialaiset naiset saavat koskea minuun!» Tyttö kohautti olkapäitään. »Mahdoton tyyppi.» »Sanokaa hänelle, että olette italialainen», veljeni kuiskasi. »Minä olen italialainen, setä hyvä.» Miehen katse kirkastui, hän tuijotti hoitajaa ja meitä kaikkitietävän näköisenä, ikään kuin olisi oivaltanut senkin, että me pidimme häntä sekopäisenä. »Ei, ette ole. Signorina ei ole italialainen, signorina valehtelee. Jos signorina olisi italialainen, hän olisi tulinen, ja sen minä tuntisin. Mutta signorina on niljakas, kylmä kuin kala, painakaa mieleenne, tuiki tavallinen keskieurooppalainen, signorina elää yhtä kiihkeästi kuin… kuin minä!» Tyttö purskahtaa itkuun, hänen vaaleat hiuksensa valahtavat märille kasvoille; kaukaa saatamme vielä nähdä, miten vanhus ryhtyy käsikähmään tytön kanssa ja vihan vimmassa kiskoo irti kaikki letkut, verensiirtolaitteet ja liitosputket. »Yhtä kiihkeästi, yhtä kiihkeästi!» hän toistelee.