Péter 
Gárdos on palkittu elokuvaohjaaja, jonka esikoisromaani Hajnali láz ilmestyi Unkarissa viime vuonna. Juhani Huotarin suomennos 117 kirjettä julkaistiin syyskuun alussa. Kirjan pohjalta on tehty unkarilais-israelilais-ruotsalainen yhteistuotantoelokuva.
Gárdos sai äidiltään vuonna 1998 kaksi kauniisti sidottua kirjenippua, joissa molemmissa oli viitisenkymmentä kirjettä. Hän vei kirjeet kotiin ja luki niitä koko yön. Kirjeissä hänen vanhempansa tapasivat, tutustuivat ja rakastuivat. Gárdos kertoo kirjeiden tehneen häneen suuren vaikutuksen, ravistelleen häntä. Hän unelmoi tekevänsä niiden pohjalta elokuvan, ja tarttuikin työhön.
”Seitsemään vuoteen en saanut niistä mitään aikaiseksi. Kirjoitin, mutta kun luin tekstiä seuraavana päivänä, se tuntui huonolta, liian tunteelliselta, yksinkertaisesti käyttökelvottomalta. Tiedän nyt, miksi – oli tietty muoto, johon yritin sovittaa tarinaa, mutta se ei toiminut. Aihe itsessään oli voimakas, ja oli velvollisuuteni pukea se sanoiksi, kertoa tarina vanhempieni vuoksi, juutalaisuuden vuoksi.”
Gárdos kertoo onnistuneensa tavoittamaan kerronnallisen ytimen tavattuaan ystävänsä tädin, jolla oli samanlaisia kokemuksia kuin Gárdosin vanhemmilla ja joka oli ollut Ruotsissa kuntoutumassa. Tapaamisen jälkeen Gárdos tiesi, miten tarina pitäisi aloittaa. Hän näki, kuinka ruotsalaisessa pikkukaupungissa naiset pyöräilevät kohti satamaa, ja kuinka he seisovat laiturilla käsissään pieniä paketteja laivaa odottaen. Hän kirjoitti kuvan auki, vaikka yleensä tiettyjen kuvien miettiminen ei ollut ollut osa elokuvaprosessia näin aikaisessa vaiheessa. Seuraavana päivänä Gárdos luki tekstin uudelleen, ja yllätyksekseen piti sitä toimivana.
”Odotin tekstin olevan taas huono, mutta se olikin hyvä, valtavan hyvä. Seuraavien kolmen, neljän viikon aikana kirjoitin käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi. Ne viikot olivat todella tuotteliaita ja hedelmällisiä, ja tiesin silloin, että olen löytänyt oikean tavan lähestyä aihetta. Teksti oli silloin vielä kaukana elokuvasta tai romaanista, mutta kaikki myöhempi työ pohjautui noille muutamille viikoille.”
Gárdos tarjosi käsikirjoituksen hiotumpaa versiota Unkarin elokuvasäätiölle, joka sitoutuikin rahoittamaan elokuvaa, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin säätiö lakkautettiin. Kaikki työ tuntui katoavan savuna ilmaan. Gárdos päätti kirjoittaa tarinan romaanin muotoon, vaikka ei ollut aiemmin kirjoittanut romaania. Hän istui alas, luki sen mitä oli työstänyt viimeiset yhdeksän vuotta, ja kolmessa kuukaudessa elokuvakäsikirjoituksesta oli syntynyt romaani.
”Romaanin kirjoittaminen oli aivan erilaista kuin elokuvakäsikirjoituksen. Elokuvaa varten tilanteita kuvaillaan vain lyhyesti: Sairaala. Aamu. Svensson tulee ja sanoo: – Huomenta. Ja romaanissa minun täytyi kuvailla, miltä sairaala näyttää, minkä näköisiä henkilöt ovat. Elokuvissa sen miettiminen tulee myöhemmin, ja siinä ovat mukana myös muut elokuvan tekijät, kuten kuvaaja ja pukusuunnittelija. Romaania varten täytyi miettiä, miltä henkilöt näyttävät, ja pukea kaikki se sanoiksi, kuvailla elävästi ja värikkäästi ympäristöä. Se on hyvin erilaista elokuvakäsikirjoituksen kirjoittamiseen verrattuna.
Tehdessämme elokuvaa kirjan pohjalta minun täytyi unohtaa kaikki, mitä olin ajatellut. Judit Gold on romaanissa lihava ja viiksekäs, mutta elokuvassa hän on kaunis nuori nainen. Kun näyttelijä tuli koekuvauksiin, tiesin että hänen pitäisi näytellä Judit Goldia, vaikka hän ei näyttänyt siltä kuin romaanin Judit. Minun piti hylätä aiempi kuvani Judit Goldista. Elokuva ja romaani ovat täysin erillisiä teoksia.”
Kun Gárdos tarjosi romaania kustantajalle, tämä kysyi, mitä mieltä Gárdos olisi, jos romaanista tulisi maailmanlaajuinen menestys. Gárdos ajatteli tämän vitsailevan, mutta kolmisen kuukautta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen kustantaja soitti. Australialainen kustantamo halusi ostaa kaikki englanninkieliset käännösoikeudet – siis oikeudet julkaista kirja Australian lisäksi Britanniassa, Amerikassa ja Kanadassa. Kustantajan mukaan näiden ihmisten mielipide oli se, jolla oli merkitystä, ja että hänellä oli vahva tunne, että kirjasta tulisi maailmanmenestys.
”Lontoon kirjamessujen jälkeen käännösoikeudet oli myyty yli 30 maahan. Onnistuminen ja menestys tuntui hyvältä, mutta sellaista ei voi suunnitella etukäteen, se on jostakin, ehkä tähdistä kiinni. Olen kokenut myös epäonnistumisia elokuva-alalla, tiedän miltä tuntuu, kun elokuva on floppi. Hassua on, että epäonnistuneet teokset eivät ole laadultaan sen huonompia, yleensä epäonnistumiseen ei ole mitään selkeää syytä.
Äitini, mielenkiintoista kyllä, pitää romaanin menestystä vahvistuksena siitä, että kaikki on ollut kohtaloa. Hän on käsittääkseni tyytyväinen siihen, että vanhempieni tarina on kerrottu, ei vain holokausti, vaan se onnellisuus, joka tuli holokaustin jälkeen. He kaapivat kaiken sen onnen kasaan rippeistä. Hän sanoi kohtalon maksavan takaisin kaikesta siitä kärsimyksestä.”
Gárdos aikoo jatkaa menestyksekkäästi alkanutta kirjailijan uraansa – itse asiassa hän on syyskuun lopussa, muutamia viikkoja haastattelun jälkeen, vienyt kustannustoimittajalleen ensimmäisen version toisesta romaanistaan. Kirja ei kuitenkaan jatka hänen vanhempiensa tarinaa.
”Isäni tarina Unkariin paluun jälkeen olisi hyvin mielenkiintoinen, mutta en halua kirjoittaa siitä. Jos joku olisi kirjoittanut siitä, sen olisi pitänyt olla hän itse. Toinen romaanini sijoittuu 1700-luvulle ja kertoo Wolfgang von Kempelenistä [unkarilaisittain Kempelen Farkas], tunnetusta unkarilaisesta keksijästä ja tiedemiehestä. Romaani on luonnollisesti fiktiota, mutta pohjautuu hänen todelliseen keksintöönsä.”
Gárdosin omista kirjoista puhe kääntyy kirjallisuuteen. Kirjallisuus on aina ollut Gárdosille tärkeää, ja ilmeisesti hän on perinyt rakkauden kirjallisuuteen isältään. Uransa alkuvaiheessa Gárdos suunnitteli työskentelevänsä kirjallisuuden parissa ja kirjoittavansa kirjallisuuskritiikkejä, mikäli ei menesty elokuva-alalla.
”Rakastin kirjallisuutta silloin ja rakastan sitä edelleen. Minulla on aina yöpöydällä kirja. Luen hyvin valikoivasti, varsinkin kotimaista kirjallisuutta. Unkarilaisesta kirjallisuudesta kenties fantastisin esimerkki on Péter Nádasin Párhuzamos történetek, etenkin sen ensimmäinen osa. Se on maailmankirjallisuudenkin tasolla merkittävä teos.
Dezső Kosztolányilla on pari novellikokoelmaa, jotka ovat kuin huumetta. Luen niitä uudestaan ja uudestaan, vähintään kerran vuodessa. Jos kaipaan inspiraatiota tai kyseenalaistan tekemisiäni, Kosztolányin novellit toimivat aina innostuksen lähteenä.”
Gárdos kertoo pitävänsä erityisesti amerikkalaisesta 1900-luvun kirjallisuudesta, mutta kuvailee sen riippuvan mielentilasta, keitä pitää varsinaisina lempikirjailijoinaan. Haastatteluhetkellä hän mainitsee Jonathan Franzenin runollisen ja realistisen tyylin ja kertoo tuntevansa kaikki Gabriel García Márquezin teokset.
Gárdos on puhuessaan yhtä mukaansatempaava kuin teoksensa. Hän puhuu samaan tapaan kuin on kirjoittanut romaaninsakin, häkellyttävän avoimesti. Hän maalaa lukijan tai kuulijan eteen tapahtumia tai kuvitelmia vaivattomasti ja siirtyy kevyesti aiheesta toiseen, paljastaa aina jotakin uutta.
Haastattelu on ilmestynyt lyhennettynä Suomi–Unkari-lehdessä 3-2016.