Asiat voi suurin piirtein
jakaa kahtia: toisiin olen syyllinen,
toiset taas eivät johdu minusta.
(Zsuzsa Rakovszky runossa ”Yhteyksiä” / Kapcsolatok)
1.
Zsuzsa Rakovszky on virkistävä poikkeus unkarilaisten nykyrunoilijoiden joukossa. Hän ottaa etäisyyttä sankariromantiikkaan ja kansallisuuskysymyksiin. Hän on vaistojen ja ymmärryksen runoilija, Unkarin nykylyriikan keskeisimpiä.
Teoksissaan Rakovszky hahmottelee usein nimettömäksi jäävän naisen muotokuvaa maailmallista taustaa vasten. Runot hehkuvat kritiikkiä loogisen ajattelun sovinnaisuuksia kohtaan ja piirtävät näkösälle myös tekojen moraalin.
Zsuzsa Rakovszkyn tuotanto on verraten suppea, mutta se tuo esiin sisäistyneen, monitahoisen runomaailman. Jos runoilija on yksilökeskeinen eikä edusta unkarilaisittain perinteistä kansallis-kansanomaista népies-linjaa, mutta ei liioin kuulu niin sanottujen urbanistien joukkoon (on kuitenkin lähempänä heidän laatuaan), mihin kirjallisuuden ryhmään hän kuuluu?
Ehkä on helpompi sanoa, mihin eritasoisten kirjailijoiden kategoriaan hän ei kytkeydy. Hän ei ole keksijä, ei laimentaja, ei liioin ”hyvä kirjailija vailla voimakasta ominaislaatua”, hän ei ole belletristi (tietyn erityisalan tuntija); hän ei taatusti ole muotien alkuunpanija. Sanoisin, että hän on mestari.
On tietysti hyvä, jos lukija arvioidensa tueksi tuntee kirjallisuuden eri tasoja, varsinkin ylimpiä, mestareita ja keksijöitä, nämä kun ovat maamerkkejä, joiden avulla kirjallisuudessa suunnistetaan.
2.
Zsuzsa Rakovszky kykenee kirjoittamaan runorivejä, joista tunnistaa merkittävän kirjailijan. Tarvitsee vain ajatella runoa ”Laulu ajasta” (Dal az időről), sen viimeisiä säkeitä: ”Ja niin kuin kuohu umpeutuu paaden päällä / ja pyörre ääneti vedessä leviää, / poimuton olematon lopulta seisahtaa, / koskaan olematon, pelkkää pimeää”.
Kun suomensin sen, se soi päässä viikon. Vieläkin se askarruttaa.
Rakovszky tietää, että ”pienen kukan luominen on aikakausien työ”. Kirjailijana hän on monipuolinen, kielitaitoinen, usein nähty vieras kansainvälisissä kirjailijakokouksissa, milloin Lontoossa, milloin Iowassa, milloin taas Lahdessa, Mukkulassa, niin kuin kesällä 2015. Siellä hän kävi puhumassa aiheesta ”Kirjailija tasapainotaiteilijana”.
Mukkulan kokouksen teemakuvaukseksi annettiin: kirjailija ”hyppää tyhjyyteen”. ”Hän haluaa kertoa jotakin tärkeää, mutta ei voi tietää, kuullaanko häntä. Hän voi joutua torjutuksi, kielletyksi, vaietuksi, väärin ymmärretyksi. Mikä saa hänet jaksamaan?”
Viimeksi mainitut vaihtoehdot tiedetään Unkarissa hyvin. Zsuzsa Rakovszkyn mielestä pitäisi ensin kysyä, mikä saa kirjailijan aloittamaan. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että runoja ja romaaneja on olemassa. Rakovszky ei purematta niele tätä asiaintilaa. Hän kysyy: Jos esimerkiksi avaruusolento toiselta planeetalta saapuu Maapallolle tutkimaan ihmiskuntaa, eikö se ylläty, kun se näkee, miten kovalla vaivalla ihmiset sepittävät tarinoita ihmisistä, joita ei ole olemassa tai jotka ovat kauan sitten kuolleet tai kertovat ajatuksistaan tai tunteistaan riimein ja runomitoin ja että toiset – toivottavasti – lukevat näitä tuotoksia ja jotkut ovat jopa sitä mieltä, että elämä ei olisi elämisen arvoista ilman jotakin luettavaa?
Rakovszky sanoo, että kirjailijat työskentelevät koko persoonallisuudellaan, eivätkä siinä mielessä ole kovin erilaisia kuin lapset, jotka äärimmäisen vakavina rakentavat leikkialuksiaan ja -linnojaan.
Fiktiivisten henkilöhahmojen ja todellisten ihmisten vastaavuuksien vertaamista Rakovszky piti eettisenä kysymyksenä. ”Voimme uhrata paljon kirjoittamisen vuoksi, mutta saammeko uhrata myös toisten ihmisten tunteita?” Hän sivuutti lähes kokonaan kysymyksen siitä, mikä on nykyään kirjailijan asema markkinointikoneistossa: ”Mielestäni markkinointi kuuluu pääasiassa kustantajalle.” (Zsuzsa Rakovszkyn esitelmän oli englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Lotta Toivanen.)
3.
Rakovszky on kirjoittanut runojen ohella proosateoksia. Ensimmäinen oli A kígyó árnyéka (Käärmeen varjo, 2002). Se on päältä katsoen historiallinen romaani, muodoltaan väljä elämäkerta. Teos sijoittuu 1600-luvulle ja paikantuu läntiseen Unkariin, silloisen Itävalta-Unkarin rajamaille. A kígyó árnyéka johdattaa Rakovszkyn koko tuotannon ongelmanasetteluihin, kysymyksiin naisen identiteetistä ja sen muutoksista, myös suhteesta edeltäviin sukupolviin.
Romaani A hullócsillag éve (Tähdenlennon vuosi, 2005) liittyy nykyaikaan, 1900-luvun historiaan, unkarilaisten kokemuksiin 1950-luvun vaikeina vuosina. Kirjailija haluaa lävistää asioiden ja ilmiöiden kuoren, niiden penseän pinnan. Yhtenä monien joukossa Zsuzsa Rakovszkyn teos osoittaa, miten kirjallisuus on Unkarissa aina ollut totuuden puhumisen ja rohkeuden harjoituskenttä. Vuosisadan kauhut kokenut mielikuvitus on totuttanut kirjailijan uudenlaiseen hahmotukseen. Hänen menneisyydestä tiliä tekevä tietonsa uskaltaa mennä pitemmälle kuin tieto, joka todellisuudesta on sallittu kertoa. Siten hän kuvaa itseään, maata ja aikakautta. Ja sillä tavoin hän pystyy vastaamaan niihin lausumattomiin toiveisiin, joita lukeva yleisö Unkarissa ja Keski-Euroopassa kirjailijalle esittää.
Vuonna 2009 ilmestyneestä novellikokoelmasta A hold a hetedik házban (Kuu kulkee seitsemänteen huoneeseen) Anna Tarvainen on suomentanut näytteen antologiaan Mitä olet nähnyt ja kuullut (2010).
4.
Zsuzsa Rakovszkyn runopuhe on virtaavaa. Se käsittelee erityisesti aikaa, ajan alkua ja loppumista, sen liikettä ja pysähtyneisyyttä. Rakovszkyn lyyrinen minä on samanikäinen kaikkien kanssa. Runo oivaltaa, että mikään ei olisi voinut mennä toisin. Runon puhuja tutkii omia vaiheitaan ja niiden paikkaa historiassa, myös omaa vieraantuneisuuttaan: ”Kadonnut aika välähtää tyhjissä peileissä, uhkaa / lykättyjä kohtaamisia.”
Monet runot pohtivat maailman vieraantuneisuuden tilaa. Samalla ne varoittavat: ihminen unohtaa aivan liian helposti. ”Uneksin auringonpaisteen, huoneen, astioiden kilinän – ja tiedän samalla: / joku on seinän takana, savuttomassa kirkkaassa huoneessa… / eikä ovi ole lukossa: mutta en se minä ole, en minä, en minä – ” (Yhteyksiä).
Lukija kohtaa varsin tutun maailman: meluisten naapureiden, kurjan television, lyhyiden tapaamisten, luhistuvien ideologioiden todellisuuden. Ja sitten: ”Ei tänne enää koskaan, / ei ikinä tänne enää, nyt vihoviimeisen kerran – – Se mikä oli lujaa, lopullista ja vaati aikaa, imeytyy tästä / pitäen elävään ihmiseen, elämään ja aikaan. / Joku kaataa vettä / talon edessä: loiskahdus, sitten harmaus / tummuu pimeäksi pisteeksi, kuin tähtitarhojen hajaannus.”
Runot puhkaisevat arkisen näennäisyyksien maailman ja nostavat lukijan nähtäville ja koettavaksi tuskallisia ja vapauttavia, kuohuttavia ja nostalgisia tuntoja. Rakovszkyn runojen puhujaa ei miellytä vapauden nimissä esitelty, aineellisen hyvän haalimiseen, omistamiseen ja kuluttamiseen suuntautunut yhteiskunta, joka ei piittaa arkipäivän tunteista. Hänen runonsa ei halua kylvää kateutta ja korjata mielipahaa. Se jatkaa omalla linjallaan. Kiihokkeena ei ole halu voittaa tai menestyä. Enemmän painaa se, että lähiympäristö ja hiukan kaukaisempi maailma näyttävät uppoavan jatkuvien epäonnistumisten tilaan.
Zsuzsa Rakovszky ei kirjoita unkarilaisittain laajoja, kumulatiivisia runoja, hän ei vyörytä esiin eksoottisten nimien luetteloita, ei keskieurooppalaista flooraa tai faunaa. Hän ei liioin vetäydy tavoittamattomaan eristyneisyyteen.
5.
Rakovszkyn runoudessa esiin nousee ajatuksen ja tunteen välittömyys, sisäisen ja ulkoisen itsestään selvä yhteys, esineiden, maiseman ja koko ulkomaailman havainnollisuus, värien ja äänien syntyprosessi. Tuo maailma puhkeaa sanoiksi missä mielii, metsän täplikkäässä valossa, kukkulan rinteellä, useimmiten maisemassa, jonka unkarilaisuudesta ei voi erehtyä. Mutta Rakovszkyn lyriikka tarkentuu minäkohtaiseksi. Ihmisen sisäinen todellisuus syrjäyttää välittömän kollektiivisen elämyksen. Näissä runoissa ”kastanjapuut merkitsevät kiusausta” ja edessä on ”synkeys, aiempaa ankarampi”.
Runoissa on useita tyylitasoja. Niihin sisältyy riimejä ja puolisointuja sekä runsaasti tempon vaihteluja: rytmi on milloin kiihkeä, milloin taas mietteliäs. Säe, säkeen raja, vaikuttaa merkityksen hahmottumiseen. Säe saattaa olla hyvin lyhyt tai erityisen pitkä; säkeenylitykset herättävät huomiota.
Sisällön tasolla Zsuzsa Rakovszky yhdistelee hiukan Marianne Mooren tapaan tieteellisen abstrakteja ja jokapäiväisen triviaaleja aineksia. Syntaksi on usein katkonaista. Elliptisyys, unkarin kieleen luontaisesti kuuluva tiiviys, saa painokkaan aseman Rakovszkyn runopuheessa, milloin huohottavassa, milloin kontemplatiivisessa diktiossa. Se on tihentynyttä, kristallisoitunutta kieltä. Se on runosta runoon tekemisissä huojuvien merkitysten kanssa, ympärillään maailma, käyttökielen mahdollisuus joka hetki turmella itsensä.
Sanat, vuoroin arkipäiväiset, vuoroin tahallisen keinotekoiset, voivat lauseessa viitata yhtä aikaa eteenpäin ja taaksepäin. Rakovszkyn runo sanoo yhdellä kertaa kaksi vastakkaista. Hän rakentaa omia yhdyssanojaan: negatiivisukat, tuuliruumis. Mutta perusselkeyttään runo ei kadota. Rakovszky on kirjoittanut runsaasti personae-tyyppisiä roolirunoja. Useimmiten hänen runopuheensa orientoituu suoraan kohti vastaanottajaa, sinää, niin kuin välimerkittömässä ”Tilannekuvassa” (”Olen onnellinen enkä ole / olen onnellinen enkä”). Vastakohtien huojunta luo surrealistisen vaikutelman. Yksityiskohtien pikkutarkkuus Greenwichin kirpputoria kuvaavassa, Bretonin ”Surrealismin manifestiin” viittaavassa runossa ”Läpikuultavia esineitä” panee kokonaisuuden horjahtamaan: ”Ompelukonetta siellä ei ole”.
6.
Zsuzsa Rakovszkysta voi sanoa saman kuin Attila Józsefista. Hänen runoutensa vie kirjaan tunnepuolen osumat. Jokainen hyvä runo on keksintö ja tuo ulottuvillemme jotakin, jota emme aikaisemmin tienneet. Runous on ylijäämäksi muuttunutta luontoa, mutta juuri ylijäämänä siitä on tullut tarpeellista. Sillä on merkittävä vaikutus aikaansa ja sen henkiseen kehitykseen – yhtä merkittävä kuin tieteellä. Sanataide toimii kielessä, sen hiuksenhienoissa rakenteissa.
Rakovszkyn runo oivaltaa syy-yhteydet. Se sanoo omasta maailmastaan paikkansa pitävää. Se punnitsee asiat ja merkitsee muistiin niiden luonteen. Onko kaikki olemassa oleva järkiperäistä? Runous on yritys ratkaista ihmisen ongelma. Runoilija elää luonnon ja kulttuurin todellisuudessa. Epäonnistumisensa hän ratkaisee tekemällä siitä runon todellisuutta. Runoilija kykenee löytämään muodot, jotka vastaavat todellisuuden ristiriitoja. Siksi hän kirjoittaa. Siinä on hänen ainutlaatuisuutensa, joka on enemmän kuin se mitä yleensä kutsumme individuaalisuudeksi.
Attila Józsefin henkisenä perillisenä Zsuzsa Rakovszky edustaa tietynlaista runoilijaa. Józsefin idean mukaisesti hän tulee määritelleeksi ”runoilijan olemisen tavan”. Runoilija on ihminen, joka tajuaa syy-yhteydet, sen, miten asiat ovat kietoutuneet toisiinsa, ja juuri siksi kokee tulevaisuuden tässä hetkessä.
Rakovszkyn runojen puhuja ei kadehdi sitä, että marmoriakin käytetään maailman – ”tämän onnettoman yhteisön” – rakentamiseen. Kauneus ei ole turhuutta, vaikka runoilija saattaa esiintyä Kauneuden kerjäläisenä (Szépség koldusa). Rakovszkyn runojen puhuja on ihminen, joka ei halua olla yksin, jolle näennäisesti inhimilliset suhteet eivät kelpaa; joka sanoo sanottavansa vain jos tuntee yhteenkuuluvuutta. Yksinäisyyden runoilijat tuntevat kuuluvansa yhteen muiden yksinäisten kanssa. Jos ihminen on täysin yksin eikä löydä yhteyttä edes muihin yksinäisiin, hän tuskin kirjoittaa runoja.
Aito unkarilaisen kirjailijan tapaan tämä runous palvoo leikkiä vapauden tuntomerkkinä, piirtää näkyviin muotojen rikkauden, luovan maailmanselityksen. Zsuzsa Rakovszky on tuonut unkarilaiseen runouteen aivan omia intiimejä sävyjään.
Zsuzsa Rakovszky. Kuva Lahden kansainvälinen kirjailijakokous.
Tietoja kirjailijasta
Zsuzsa Rakovszky on syntynyt Länsi-Unkarissa, Sopronissa. Hän opiskeli unkarin ja englannin kieltä Budapestin Eötvös Loránd -yliopistossa ja valmistui filosofian maisteriksi. Rakovszky toimi kirjastonhoitajana Budapestissa, ensin valtiollisessa Gorki-kirjastossa, sittemmin muutamia vuosia Budapestin yliopiston laitoskirjastossa. Kustannusyhtiö Helikonin kustannustoimittajana hän työskenteli 1982–1986. Zsuzsa Rakovszky on ollut vapaa kirjailija vuodesta 1986 lähtien. 1990-luvulla hän liittyi Beszélő (Puhuja) -lehden toimituskuntaan. Tätä nykyä hän asuu Sopronissa.
Rakovszky on unkarintanut erityisesti englantilaista ja amerikkalaista runoutta ja tietokirjallisuutta, muun muassa Wordsworthin ja Coleridgen, Lewis Carrollin, Marianne Mooren, Bertrand Russellin ja Elizabeth Bishopin tuotantoa.
Rakovszkyn omista runoteoksista merkittävimpiä ovat Jóslatók és határidők (Ennustuksia ja määräaikoja, 1981), Tovább egy házzal (Talon verran myöhemmin, 1987), Fehér-fekete (Valkomusta, 1991), Hangok. Válogatott és új versek (Ääniä.Valitut runot sekä uusia runoja, 1994) ja Egyirányú utca (Yksisuuntainen katu, 1998). Koottujen runojen 250-sivuinen nide on vakuuttava välitilinpäätös, joka sisältää neljännesvuosisadan runosadon: Visszaút az időben (Paluu ajassa takaisin; runoja vuosilta 1981–2005, 2006). Se kokoaa runoilijan poeettisen annin. Hän jatkaa ajan ominaisuuksien tutkimista myös uusimmassa kokoelmassaan (Fortepan, 2015).
Teksti on alun perin ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 3-2015.