Teréz Brunszvik; Blanka Teleki, maalaus Léon Cogniet, vankilapiirros Viktor Madarász;
Pálné Veres, maalaus Miklós Barabás, patsas György Kiss, kuvannut Csanádi.
Kuvat Wikimedia Commons.
Katalin Miklóssy
Sukupuolten välistä tasa-arvoa voidaan arvioida erilaisilla mittareilla, yksi näistä on naisten rooli ja näkyvyys julkisuudessa. Tilanne on Unkarissa tänä päivänä varsin surkea: naisten edustus politiikassa ja julkisessa keskustelussa on hyvin vähäistä. Viiden tyttären isänä tunnettu pääministeri Viktor Orbán onkin sanonut julkisesti, ettei ”naisasia” kiinnosta häntä.
Usein unohdetaan, ettei tilanne ole aina ollut näin. Unkarin historia pitää sisällään merkittäviä ja yhteiskunnallisesti arvostettuja naisia ja moderneihin tasa-arvokäsityksiin voidaan törmätä jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien. 1820–1840 -lukujen välistä aikaa kutsutaan ”reformien kaudeksi” ja se oli yhteiskunnallisen ja poliittisen heräämisen aikaa. Unkarilaiset vaativat Habsburgien Wieniin keskitetyssä valtakunnassa kansalaisoikeuksia: kansanedustuslaitoksen koolle kutsumista Pestiin, unkaria viralliseksi kieleksi saksan ja latinan tilalle, sensuurista vapaata mediaa, myös aatelisia koskevaa yleistä verotusta sekä yleistä äänioikeutta yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta.
Politiikka oli perinteisesti ollut miesten valtakunta, tätä vastaan naiset alkoivat protestoida jo 1840-luvulla vaatien äänioikeutta. Ensimmäisen yleisen äänioikeuden määrittävän lain mukaan (1848) äänestysoikeus evättiin ainoastaan isänmaanpettureilta, tuhopolttajilta, salakuljettajilta, tappajilta – ja naisilta. Tämän aikakauden merkittävin nainen, Blanka Teleki, julkaisi useita kirjoja ja poliittisia esseitä. Hän kirjoitti:
”On luonnollista, että myös naiset tahtovat vapautta ja pitivät raakana despotismina sitä, että lait kuivin sanoin julistavat heidän ikuista alaikäisyyttään.”
(Elébb reform, azután női emancipáció, 1848)
Naisliikkeissä ymmärrettiin, että yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi oli välttämätöntä kiinnittää huomiota naisten koulutukseen. Habsburgien valtakunnan ensimmäisen lastentarhan (unk. kisdedóvó) perusti vuonna 1828 aatelisnainen nimeltään Teréz Brunszvik. Hän ymmärsi, että alempien luokkien kaupunkilaisnaisten työssäkäynnin esteenä oli huoli pienistä lapsista. Tarha ei kuitenkaan ollut ainoastaan lasten säilytyspaikka, vaan Brunszvik oli perehtynyt aikansa edistykselliseen pedagogiaan nk. Pestalozzi-metodiin Sveitsissä. Metodi on nykystandardien mukaankin varsin moderni. Siinä korostettiin lapsikeskeisyyttä opetettavan sisällön sijaan ja huomioitiin jokainen lapsi yksilönä, jonka lahjakkuus oli mahdollista saada kukoistamaan sopivien opetusmenetelmien avulla. Brunszvikin tarhassa leikkiaika rajoitettiin päivittäin vain pariin tuntiin, jonka ohella panostettiin luku- ja laskutaidon oppimiseen. Tarhasta tuli niin kuuluisa, että reformikauden keskeiset poliitikot, Miklós Wesselényi ja Lajos Kossuth, ryhtyivät tukemaan tarhankonseptin levittämistä valtakunnalliseksi. Brunszvik oli aikanaan arvostettu henkilö, jonka puheille pyrkivät sellaiset maan mahtimiehet kuin esimerkiksi kreivi Festetics. Brunszvikin laitoksia perustettiin sittemmin Habsburgien valtakuntaan niin Itävallan kuin Tšekinkin puolelle.
Aatelisnainen Teréz Karacs ryhtyi puolestaan 1846 tarjoamaan keski-asteen koulutusta naisille sukutilansa lähistöllä Miskolcissa. Koulu oli tarkoitettu pääasiassa aatelistyttöjen kouluttamiseen aikana, jolloin tytöt saivat oppinsa korkeintaan kotiopettajilta. Koulutuksen institutionalisointi tarkoitti myös, että tyttöjen oppi ei rajoittunut enää käsitöihin, soittotaitoon ja taloudenpidollisiin aineisiin, vaan ohjelmaan kuului samanlaisia aineita kuin pojille suunnatussa lukiossa.
Yllämainittu aatelistaustainen Blanka Teleki perusti ystävänsä Klára Leöveyn kanssa vuonna 1847 naisille suunnatun instituutin (unk. Leánynevelö intézet), jossa opetettiin myös luonnontieteitä ja matematiikkaa. Teleki vaati, että yleisen oppivelvollisuuden tulisi koskea myös tyttöjä ja että naisilla olisi mahdollisuus päästä yliopistoon. Naiset järjestivät ensimmäisen opetusalan konferenssin vuonna 1848, jonka tavoitteena oli kohottaa kansan koulutustasoa ja edistää naisten oikeutta koulutukseen.
Seuraava iso askel eteenpäin tapahtui vuoden 1867 Suuren Sovinnon (unk. Kiegyezés) jälkeen. Unkari saavutti vihdoin autonomian ja Habsburgien valtakunta muuttui kaksinapaiseksi kaksoismonarkiaksi. Pálné Veres vetosi välittömästi unkarilaisiin naisiin ja kutsui heidät koolle perustamaan valtakunnallista naisten kouluttautumista edistävää yhdistystä. Päämääränä oli tarjota myös sellaisia oppeja, joiden avulla naiset voisivat astua työelämään ja elättää itsensä. Yhdistys (Országos Nőképző Egyesület) aloitti toimintansa vuonna 1868 ja sen ympärille kasvoi varsin pian naisasialiike, joka pyrki käyttämään nykyaikaisia lobbauskeinoja. Yhdistys keräsi esimerkiksi 9000 allekirjoitusta vaatien pääministeri Ferenc Deákilta naiskorkeakoulun perustamista. Yhdistys perusti lisäksi vuonna 1869 oppikoulun, josta kasvoi pian mallilaitos. Se tarjosi perus- ja keskiasteen koulutusta ja palkkasi listoilleen parhaat miesopettajat. Vuoteen 1878 mennessä laitos oli kehittynyt opettajankoulutuslaitokseksi ja sai korkeakoulustatuksen 1884. Lopulta myös kaksi tiedekuntaa Budapestin yliopistossa avasi ovensa naisille vuonna 1896, ja ensimmäinen naislukio aloitti toimintansa samana vuonna. Vuosisata myöhemmin Blanka Telekin, Klára Leöveyn ja Pálné Veresin mukaan on nimetty lukioita Budapestissa.
Suotuisesta koulutuskehityksestä huolimatta naiset saavuttivat rajoitetun äänioikeuden kuitenkin vasta vuonna 1919 ja saivat miesten kanssa yhtäläisen äänestysoikeuden 1945.
Juttu on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehdessä 2-2017.