Tampereen Suomi-Unkari Seuran jäseniä runoilija Attila Józsefin patsaalla Lillafüredin uusitussa terassipuutarhassa
syyskuussa 2018. Vasemmalta Jorma ja Liisa Perälä, Rauno ja Aino Erenius, Marjut Huhtinen, Irmeli
Kniivilä, Tuulikki Telemäki ja Helena Gratseff.

Opiskellessani Budapestissa keväällä1980 unkarilaiset tuttavani ihmettelivät, miksi jokin suomalainen kaupunki oli valinnut tai saanut ystävyyskaupungikseen Miskolcin. Tiesin, että Tampere ja Miskolc ovat olleet ystävyyskaupunkeja vuodesta 1963 lähtien.  Aloitteentekijänä oli ollut Miskolc ja taustalla oli molempien kaupunkien teollinen historia, molemmat olivat ”työläiskaupunkeja”. Tuttavani taas tiesivät Miskolcista oikeastaan vain sen, että se oli terästeollisuutensa ansiosta maan toiseksi suurin teollisuuskeskus, Acélváros eli ”Teräskaupunki” ja maineeltaan – ”Unkarin rumin kaupunki”.

Itse kävin Miskolcissa ensimmäisen kerran vuonna 1982 näine tietoineni ja ennakkoluuloineni. Sittemmin olen käynyt Miskolcissa vähintäänkin parikymmentä kertaa, tosin vain päivän tai pari kerrallaan. Seuraavassa yritän koota joitakin näillä reissuillani saamiani vaikutelmia Miskolcista.

Järjestelmänmuutos, rendszerváltás 1989 ja vapaat vaalit 1990 olivat Miskolcissakin joillekuille uhka, mutta monille mahdollisuus. Ne, joille sosialistinen Unkari oli ollut ahdistava pakkopaita, halusivat muutosta. Ne, joille politiikka ei ollut henki ja elämä, odottivat, mitä markkinatalous toisi tullessaan. Toiveet, epätietoisuus ja huolet vuorottelivat ystävieni mielissä. Muutaman vuoden kuluttua eräät myös kokivat pettyneensä: vaikka leili olikin uusi, niin viini oli vanhaa! Poliittiset ”intohimot” peittivät aluksi alleen olennaisimman: vaikean rakennemuutoksen kanssa kamppailevan kaupungin kehittämisen.

Järjestelmänmuutos ei tietystikään tarkoittanut vain poliittista järjestelmää. Se toi mukanaan myös talouden rakennemuutoksen ja markkinatalouden ja näihin liittyvät ilmiöt, kuten yritysten avoimen kilpailun ja kannattavuuden sekä kannattamattomien yritysten toiminnan päättymisen, konkurssit ja työttömyyden. Toisaalta monet odottivat taloutensa kohentuvan ”lännen” tasolle.

Monessa keittiössä ja olohuoneessa olin todistamassa tuttujen ja puolituttujen poliittisia kiistoja 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Fokuksessa olivat usein aikanaan Kádárin hallinnossa etuoikeutetut sekä myöhemmin sosialistisen sisäministeriön salainen valvonta- ja urkintajärjestelmä ja sen työntekijät aina pääministeri Medgyessyiä myöten. Oli niitäkin, jotka puolustivat ”Kádárin Unkaria” ja näkivät sosialistisessa yhteiskunnassa myös hyviä puolia.

Olennainen muutos aiempaan oli 1990-luvulla, että kaikki ne yhteiskunnalliset epäkohdat, jotka aiemmin oli lakaistu maton alle, nostettiin tuolloin julkisen keskustelun kohteeksi. 1990-luvulla osoittautui, että se hyvinvointi, jota sosialistinen Unkari oli tarjonnut kansalaisilleen, oli lopultakin hauras, kun se joutui ”kehittyneen kapitalismin” aiheuttaman rajuilman riepoteltavaksi. Ystäväni listasivat monia huolenaiheita: lapsiperheiden ja eläkeläisten asema; keskiluokkaakin uhkaava työttömyys, mikä sosialismissa oli ollut lähes mahdottomuus; rikollisuuden ilmeinen kasvu ja erityisesti romanien asema.

Puutteellisesta kielitaidostani johtui, että en keskustelusta kaikkea ymmärtänyt. Lehdistä ”tankkasin” ajan kanssa mm. pormestarin haastattelun, jossa keskeisiä ajatuksia olivat asukkaiden epätasa-arvo ja segregaatio eli alueellinen, sosiaalinen ja etninen eristäminen ja eriytyminen. Samat ongelmat, esitystapa vain oli toinen!

Eivätkä köyhät asuneet enää hökkeleissä vaan Avasin kaupunginosan kerrostaloissa, jotka olivat olleet yksi sosialistisen Miskolcin ylpeänä esittelemä ratkaisu jatkuvaan asuntopulaan. Pormestarin työpöydän ääressä pohdittiin myös sitä, kumpi – ja miten – vaikutti enemmän kaupungin kehittämiseen: puolen vuosisadan aikana ”kehittynyt” homo sovieticus vai oma-aloitteinen unkarilaisuus.

1990-luvulla moni oli huolissaan työpaikkansa puolesta. Tuolloin Miskolc oli 190.000 asukkaan kaupunki, jossa kaikkien työpanosta ei enää tarvittu ja työttömyysprosentti Miskolcissa ja ympäröivässä BAZ-läänissä oli maan korkeimpia.

Tavallisen kaupunkilaisen oli vaikea havaita hitaita muutoksia. Diósgyőrin kaksi terästehdasta olivat olleet vuosikymmeniä miskolcilaisten ylpeydenaihe ja niiden teollinen historia merkittävä osa heidän identiteettiään. Ensimmäisillä vierailuillani tehtaista oltiin vielä ylpeitä kehittyvän teollisuuskaupungin lippulaivoina!

1980-luvun loppupuolella terästeollisuus kuitenkin romahti, se osoittautui kansainvälisessä kilpailussa vanhentuneeksi, tehtaiden tuotanto puolittui hetkessä. Toinen tehtaista päätyi konkurssiin 1990 ja toinen moneen osaan pilkottuna 2009. Ymmärrettiin, että suuryrityksetkin saivat ”kylmää kyytiä”, kun valtio ei ollut enää niitä tukemassa.

Tuttavapiirissäni 1990-luvun kiivaskin keskustelu muutti ajan a myötä muotoaan, siitä tuli moniäänisempää ja maltillisempaa, jos kohta epäkohdista puhuttiin usein. Usein vertailimme sitä, miten elämän ja yhteiskunnan eri ilmiöt vertautuivat toisiinsa Suomessa ja Unkarissa.

Tampereen S-U S:n ja Miskolcin U-S S johtohenkilöt (vas. Helka Lumiainen, Irmeli Kniivilä ja Enikö Órás).

Jos 1990-luvun rakennemuutos aiheutti hetkellistä näköalattomuutta, näkyi pian myös valoa. Ulkomaiset suuryritykset ilmestyivät kaupunkiin. Palvelusektori alkoi laajeta.  Ostoiskeskusten rakentaminen keskustaan, hypermarketit ja julkinen rakentaminen sekä liikenteen ja muun infran modernisointi olivat uusia ylpeydenaiheita. Kaikki tämä osoitti ystävilleni ja minulle, että Miskolc, vaikka väkiluku vähenikin, kykeni säilyttämään optimisminsa ja sopeutumaan muuttuneeseen taloustilanteeseensa.

Jälkiviisauden makeus saattaa 2020-luvulla sävyttää myös järjestelmänmuutoksesta kuluneen 30 vuoden arviointia tavallisen kansalaisen mielessä. Nuo vuodet eivät ole edes keskenään vertailukelpoisia. Maan nykyisen hallituksen edustajat ovat myös itse todenneet, että ”todellinen järjestelmänmuutos” alkoikin vasta 2010!

Ikätoverini – tietysti eläkeläisiä kaikki – kasvoivat ja elivät parhaat työvuotensa Kádárin Unkarissa. Osa heistä kaipaa ehkä hiukan nostalgisestikin tuon ajan tarjoamaa yhteiskuntarauhaa, taloudellista turvallisuutta eli hidasta, mutta vakaata hyvinvoinnin kasvua, sekä elämisen ehtojen ennakoitavuutta.

Yksipuoluejärjestelmää lieveilmiöineen ei kukaan tuttavapiirissäni kaipaa tänään takaisin. Yleisesti hyväksytty on sekin tosiasia, että sellainen järjestelmä, jossa yhteiskuntarauhaa ja hyvinvointia pidettiin yllä lainarahalla, oli taloudellisesti kestämätön. Nuorista – alle 30-vuotiaista, joita tuttavapiiriini ei tosin kuulu – suuri osa ei pysty arvioimaan järjestelmien tai v. 1990 jälkeisten hallitusten välisiä eroja, suurehko osa ei edes piittaa politiikasta.

Ja vaikka kansalaiset tänään ovatkin jakautuneet kahteen leiriin, niin tutkimuksen mukaan varsin suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että kahta asiaa demokraattinen Unkari ei ole kyennyt korjaamaan: yhteiskunnallisen epätasa-arvon, erityisesti tuloerojen, kasvua ja korruptiota.  Tosin tässäkin nykyisen hallituksen tukijat näkevät huomattavasti pienemmän ongelman kuin opposition kannattajat.

Entä Miskolc rakennettuna ympäristönä? En yhdy ajatukseen, että se olisi Unkarin rumin kaupunki. Miskolc oli ja on erilainen kuin Tampere, se on pessyt kasvonsa moneen kertaan kuluneina vuosikymmeninä. Tamperelaisin silmin 1980-luvun harmaus on vaihtunut värikylläisyyteen. Arkkitehti voi sanoa, että Miskolcista puuttuu ”monumentaalikeskus”, mutta niin puuttuu Tampereeltakin ja Széchenyin katu on tänään turistille houkutteleva kaupungin näyteikkuna siinä missä Hämeenkatukin.

Tenho Takalo