Lokakuussa 2019 Unkarin hallituksen edustajat paljastivat Budapestin Marttyyrien aukiolla (Vértanúk tere) vuoden 1919 punaisen terrorin uhrien muistomerkin – replikan alkuperäisestä monumentista, joka seisoi samalla paikalla vuosina 1939–1945. Hallitus on historian suhteen puolensa valinnut; se pyrkii osoittamaan, että Unkaria uhkaavat yhä samat kommunismin ja liberalismin vaarat, jotka olivat vuoden 1919 tragedian alkusyy. Tämä heijastaa sitä, kuinka pitkän varjon katkera vallankumousvuosi on jättänyt Unkariin – ja kuinka sitä on käytetty hyväksi eri näkökulmista eri vallanpitäjien aikana.
Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia oli hajonnut ensimmäisen maailmansodan tappion myötä lokakuussa 1918. Vuoden 1919 alussa presidentti Mihály Károlyin johtama Unkarin ensimmäinen tasavalta (ks. Suomi-Unkari 3-4/2018) oli kriisissä: sekä Tšekkoslovakia, Romania että Jugoslavia olivat jo miehittäneet mittavat osia historiallisesta Unkarista ja vaativat lisää aluemyönnytyksiä. Alkujaan kansan suosiota nauttinut Károlyi oli mahdottomassa tilanteessa omien reformipyrkimystensä, naapurivaltojen valloitusmielialan ja ympärysvaltojen painostuksen ristivedossa.
Tässä tilanteessa presidentti Károlyi erosi ja luovutti hallitusvastuun sosialidemokraateille 21.3. Seurasi vallankumous, vallankaappaus tai vallansiirto – tapahtuman nimitys riippuu näkökulmasta. Osittain tavoitellakseen neuvosto-Venäjän tukea rajakiistoissa sosialidemokraatit valitsivat liittolaisikseen kommunistit, jotka puolestaan keskittivät vallan välittömästi itselleen. Näin Venäjän vallankumouksen veteraani Béla Kun nousi samana päivänä julistetun Unkarin neuvostotasavallan johtoon.
Neuvostotasavalta alkoi toteuttaa radikaalia poliittista ohjelmaa, johon sisältyivät teollisuuden ja maatalouden kollektivisointi, aatelisarvojen lakkauttaminen sekä kirkon ja valtion erottaminen. Vaikka ohjelma sai suosiota kaupunkityöväestön keskuudessa erityisesti Budapestissa, maaseudulla pakkokollektivisointi herätti vastarintaa. Kommunistihallinnon vastaus ’vastavallankumoukselliseen’ niskurointiin oli armoton: pakko-ottoja, kenttätuomioistuimia ja murhia. Punaisen terrorin symboliksi nousivat kansankomissaari Tibor Szamuelyn johtamat puolisotilaalliset joukot, nahkatakkiset ’Lenin-pojat’, jotka olivat päävastuussa poliittisista murhista.
Neuvostovalta kuitenkin kaatui samoihin ulkoisiin tekijöihin, jotka olivat edesauttaneet sen syntyä – ympärysvaltojen painostukseen ja seuraajavaltioiden miehitysjoukkojen etenemiseen Unkarissa. Romanian armeijan lähestyessä Budapestia valta siirtyi Gyula Peidlin sosialidemokraattiselle väliaikaishallitukselle 1.8., ja punaiset komissaarit pakenivat maasta. Szamuely teki itsemurhan Itävallan rajalla; Kun palasi taistelemaan Venäjän sisällissodassa, palveli myöhemmin Kominterin asiamiehenä, ja teloitettiin Stalinin vainoissa 1938. Maailmansotien välisenä aikana neuvostovallan 133 päivää opittiin muistamaan terrorin ja kaaoksen kautena. Sosialismin vuosien historiankirjoituksessa tarina käännettiin ympäri; Neuvostotasavalta oli ollut sosialismin rakentamisen kunniakas etujoukko taantumuksen keskellä.
Neuvostovallan kaatuminen oli tilaisuus, jota Unkarin oikeistopuolueet olivat odottaneet. Ranskan miehitysvyöhykkeelle Szegediin kokoontunut amiraali Miklós Horthyn johtama Valkoinen armeija lähti marssille kohti Budapestia ottaakseen vallan käsiinsä. Vaikka Unkarissa ei siis käyty suoranaista sisällissotaa punaisten ja valkoisten armeijoiden välillä, punainen terrori kostettiin moninkertaisesti valkoisella terrorilla; marssilla halki Länsi-Unkarin valkoisten vapaajoukot suorittivat verisiä puhdistuksia, joissa kommunisteja ja sellaisiksi epäiltyjä murhattiin. Koska Kun, Szamuely ja useat muut kommunistijohtajat olivat olleet syntyperältään juutalaisia, valkoinen terrori sai myös antisemitistisen luonteen: ’juutalaisesta’ tuli vastavallankumouksellisessa propagandassa ’kommunistin’ synonyymi, mikä teki heistä vapaata riistaa paikallistason puhdistuksissa.
Samaan aikaan yksilöt kävivät selviytymiskamppailua kukin tahollaan, myös rintamalinjoja ylittäen. Monet entiset Itävalta-Unkarin armeijan upseerit olivat siirtyneet 1919 Puna-armeijan riveihin juuri taistellakseen historiallisen Unkarin säilymisen puolesta, mutta loikkasivat Valkoisen armeijan puolelle neuvostovallan romahtaessa.
Tapahtumien nopeus, yhtäaikaisuus ja katkera koston kierre antoivat aiheen kilpaileville ja epäluotettaville kertomuksille siitä, mitä todella oli tapahtunut. Aina paradokseihin saakka: vaikka Unkarin Puna-armeija taisteli aluksi menestyksellisesti Tšekkoslovakian ja Romanian miehityspyrkimyksiä vastaan, vastavallankumouksellinen hallitus tuomitsi juuri neuvostovallan pahimmaksi suur-Unkarin pettäjäksi. Vastaavasti sosialismin ajan historiankirjoituksessa historiallisen Unkarin romahdus pantiin yhtä itsestäänselvästi Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaneen ’taantumuksellisen oikeistohallituksen’ syyksi. Niinpä Orbánin hallituksen historiapolitiikkakin on lopulta vain toisintoa menneestä, syyllisten ja uhrien nimeämistä senhetkisen järjestelmän pönkittämiseksi.
Viimein 16. päivä marraskuuta Horthy saattoi ratsastaa Valkoisen armeijansa johdossa Budapestiin ja pitää Gellért térillä kuuluisan puheensa, jossa vaati kurinpalautusta vallankumoukselliselle Budapestille ja kaikille kumoukseen osallistuneille:
”Tämä kaupunki on pettänyt tuhatvuotisen historiansa, tämä kaupunki on tallannut lokaan pyhän kruunun ja Unkarin lipun, se on verhoutunut punaisiin rääsyihin … Annamme teille anteeksi, jos harhautunut kaupunki palaa jälleen isänmaan palvelukseen, jos se koko sydämestään ja koko voimastaan rakastaa tätä maata … Suokoon Jumala … että jokainen, joka on rikokseen syyllistynyt tai tuntee muuten syyllinen olevansa, tekee parannuksen ja kaksin verroin ponnistelee uuden, kansamme kaikkien hyveiden loistossa säteilevän Budapestin rakentamisessa.”
Puheen heijastama sisäisten vihollisten etsinnän ja rankaisemisen henki tuli leimaamaan maailmansotien välisen ajan politiikkaa. Vallankumousvuosi 1919 oli päättynyt ja vastavallankumouksellinen aika alkanut.
Sitaatti on kirjasta Nikolaus von [Miklós]Horthy: Muistelmat, suom. Antti Nuuttila. Helsinki: Otava, 1955.
Artikkeli on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 4-2019.