Kádárismi – sosialismia Unkarin malliin

  • Kirjoittanut Anssi Halmesvirta

Kesällä 1963, Presidentti Urho Kekkosen ensimmäisenä länsimaisena valtiomiehenä Unkariin tekemän epävirallisen vierailun jälkitunnelmissa suurlähettiläs Reino Palas luonnehti asemamaansa johtajaa, János Kádária seuraavin, diplomaattisen osuvin sanakääntein:

Kádar on luonteeltaan ja tavoiltaan yksinkertainen, melkeinpä askeettinen mies ja pitää epäilyksettä, vaikeissa olosuhteissa, silmämääränään Unkarin parasta. Hän on itse, omassa ruumiissaan (kidutettiin säälimättömästi vankilassa Rákosin aikana) joutunut kokemaan, mihin kommunistinen terrori saattaa johtaa, joten on psykologisesti ymmärrettävää, että hän katsoo ajan kypsyneen kansanyhteisön [sic!] luomiseen yli puolue- ja luokkarajojen. ”Joka ei ole meitä vastaan, on puolellamme” on syystä Kádárin uuden linjan tunnuslause.

Nämä luonnehdinnat ovat yllättävän hyvin kestäneet myös unkarilaisen historiankirjoituksen viimeaikaisen käsittelyn. Ollaan yhtä mieltä siitä, että vuoden 1956 kansannousun jälkeisen yli 30 vuoden ajanjakson Unkarin näkyvin hahmo oli ’pehmeäksi diktaattoriksi’ tituleerattu Kádár (1912-1989, vallassa 1956-1989). Tuota ajanjaksoa myös kutsutaan hänen nimellään Kádárin kaudeksi: hän on aikakauden tunnuskuva unkarilaisille siinä missä meille Kekkonen. Monet unkarilaiset tuntevat syvää nostalgiaa silloista sosialismia kohtaan. Eri asia kokonaan on, voidaanko tuolloin väittää vallinneen erityisen poliittisen ideologian tai järjestelmän, so. kádárismin.  Kysymykseen voidaan vastata tarkastelemalla Kádárin vallan vakiintumiskauden (1960-1968) erityispiirteitä ja luomalla kuva järjestelmän luonteesta ja sen käyttämistä vallan legitimointimenetelmistä.

On heti alkuun otettava huomioon se, että Unkari, kuten muutkin itäblokin maat, oli valtajärjestelmältään hyvin riippuvainen Neuvostoliitosta. Sieltähän malli vuoden 1949 kansandemokratian perustuslakiin oli otettu. Edellä mainittu kysymys onkin asetettava seuraavasti: oliko Kádárin valtansa säilyttääkseen mahdollista soveltaa jotain erityistä muunnelmaa NKP:n valtamallista, joka poikkesi muiden sosialistimaiden käytännöistä? Oliko olemassa jokin ”Unkarin tie”? – ilmaus, mitä Brežnevin aikana alettiin yleisemmin käyttää.

Perustavaa Kádárin vallan rakentamiselle oli sen vihollisten, vuoden 1956 kansannousuun aktiivisesti osallistuneiden rankaiseminen ja muun vastarinnan eliminointi. Joulukuun 1956 ja kesän 1961 välisenä aikana 341 ihmistä hirtettiin. Noin 22 000 henkeä joutui oikeuden eteen ja heistä melkein puolet sai yli viiden vuoden vankeustuomion. Yhteensä noin 100 000 henkilöä perheineen joutui vainon kohteeksi. Seuraavaksi konsolidaation välineenä käytettiin armahduksia (1960 osittainen ja 1963 yleinen): niillä ei pyritty vain ’lepyttämään’ kansaa, vaan myös vakiinnuttamaan valta ulospäin. Yhdysvallat sopi Unkarin kanssa siitä, että jos 1956:n nousijat armahdetaan, Unkari pääsee takaisin kansainväliseen yhteisöön ja sen asia vedetään YK:n asialistalta. Tämä oli mahdollista, koska tuolloin Länsi vielä kannatti ’rauhanomaista rinnakkaineloa’ eikä ei kylmä sota ollut kuumimmillaan.

Tärkein viesti vallan taholta annettiin kuitenkin unkarilaisille itselleen: kun poliittinen vastustus oli saatu loppumaan, armahduksilla tähdättiin henkisen vastustuksen pehmittämiseen. Pyrittiin luomaan ’terve poliittinen yleistila’, mikä ei suinkaan ollut sarja kompromisseja, kuten on virheellisesti väitetty, vaan tuli tosiasiassa merkitsemän yhteiskunnan ’henkistä antautumista’, sopeutumista ’teeskentelyn korkeakoulutukseen’, unkarilaisia eufemismeja käyttääksemme. Kyse ei siis ollut siitä, että kansa olisi saanut alkaa uudelleen järjestäytyä ja ryhtyä ilmaisemaan itseään, vaan sitä, että valta oli nyt vakuuttunut siitä, ettei vapautetuista olisi harmia vastaisuudessa.  Poliittinen riski vapauttaa heidät arvioitiin vähäiseksi – arvio, mikä osoittautui oikeaan osuneeksi.

Tuollaista myönnytyksiä tekevää järjestelmää on ruvettu kutsumaan ’pehmeäksi diktatuuriksi’, sillä vuoden 1963 armahdusta seurasi välittömästi sovinnon politiikka, mikä tarkoitti, että vapautettuja ei heitetty yhteiskunnan marginaaliin, vaan sijoitettiin uudelleen sen työnjaon rakenteisiin. Eikä heitä enää ahdisteltu Rákosin järjestelmän tavoin. Muun muassa niiden, joilla oli jokin tutkinto, ei tarvinnut ryhtyä ruumiilliseen työhön (vrt. Tšekkoslovakia vuoden 1968 jälkeen). Se jopa kiellettiin, koska ajateltiin, että jos älymystön sallitaan sijoittua työhön tehtaisiin tai yrityksiin, niissä voi syntyä agitaatiota ja uutta levottomuutta. Tästä ratkaisusta eivät vanhat rákosilaiset pitäneet, vaan vaativat yhä kovia rankaisutoimia. Nämä ’vanhat kaaderit’ (1948-) pelkäsivät joutuvansa luopumaan saavutetuista eduistaan ja osa heistä jopa valmisteli Kádárin syrjäyttämistä. Erästä vallankaappausyritystä organisoi vuonna 1961 Unkarin armeijan esikuntapäällikkö Károly Dapsy. Tarkoituksena oli nostaa sisäministeri Ferenc Münnich Kádárin tilalle, ja yritystä tukivat nimenomaan ’vanhan kaartin’ miehet. Samana vuonna pidetyssä Unkarin Sosialistisen Työväenpuolueen puoluekokouksessa rákosilaisten toimet yleisesti tuomittiin. Henkilöt, jotka olivat osallistuneet ns. ’käsikirjoitettujen’ oikeusjuttujen valmisteluun ja prosessointiin suljettiin tärkeistä viroista. Näin vallankaappausyritys tehtiin tyhjäksi. Käytännössä tämä kuului destalinisaation viimeiseen vaiheeseen Unkarissa. Samana vuonna Stalin poistettiin Leninin vierestä Kremlin mausoleumista.

Samoihin aikoihin – tähtäimessä konsolidaation ulottaminen alkutuotantoon – suoritettiin maatalouden uudelleen kollektivisointi sovinnon merkeissä. Kyse ei ollut siitä, etteikö kollektiiveihin olisi ollut pakko liittyä, menetelmät liittymisen ’vauhdittamiseksi’ vain olivat pehmeämmät kuin Rákosin aikana. Pelottelu oli hellävaraisempaa. Terrorin tilalla oli ’mukava isällisyys’, jälleen unkarilaista ilmaisua käyttääksemme. Esimerkiksi kylien johtohenkilöitä ei internoitu, vaan poliisiauto haki heidät kyläkapakkaan, missä heitä kestittiin, kunnes he olivat ’kypsiä’. Pian tämän kohtelun kyläläiset allekirjoittivat kollektiiviin liittymisasiakirjan. Järjestelmä teki myös huomattavia myönnytyksiä yksityisviljelijöille: tuotanto-osuuksien pakkoluovutukset valtiolle kumottiin, maanostorajoitukset poistettiin ja yksityisviljelijöiden sallittiin ostaa koneita. Kun otetaan huomioon, ettei Unkarissa 1960-luvun alussa kollektiivien käsiin joutunut paljonkaan huonoja tiloja ja kun viljelijöiden tulot kasvoivat, maatalous oli tästedes kukoistava sektori sosialistisessa taloudessa. Tämän noteerasi Presidentti Kekkonenkin vuonna 1969 vierailleessaan Bábolnan mallitilalla. Hän totesi Kádárille, että jos Unkarilla olisi 200 sellaista tilaa, sen maatalous olisi maailman edistyneintä. Ajan mittaan unkarilaisesta viljelijästä tulikin suhteellisen tyytyväinen tilanteeseensa. Heidän lepytyksessään sovellettiin ns. neutralointi-politiikkaa: kollektiiveihin uudelleen pakotetuille tarjottiin pientä maanviljelypalstaa omaan käyttöön. Toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliitossa, palstoja ei uhattu peruuttaa ja niinpä viljelijät alkoivat pitää niitä omaisuutenaan. Niiden merkitys maatalous- ja puutarhatuotteiden tuotannossa jatkuvasti kasvoi, ne kun hyvin täydensivät sosialistisen talouden vajaatuotantoa noilla sektoreilla. Ne miellettiin myöhemmin 1970-luvulla sosialistisen elintarviketuotannon elimelliseksi osaksi.

’Pehmeään diktatuuriin’ kuului pakotuksen vähentäminen ihmisten yksityiselämästä. Työtätekeviä ei enää pakotettu jatkuvasti ilmaisemaan lojaalisuuttaan vallalle, kuten Rákosin järjestelmä oli vaatinut. Ei järjestetty pakkoseminaareja, ei synnytetty Kádárin henkilökulttia. Kádárismissa sai tehdä melkein mitä tahansa, kunhan vain ei politikoinut (pullikoinut) järjestelmää vastaan Vallan näkökulmasta kansan poliittinen välinpitämättömyys oli parempi mielentila kuin pakotettu lojaalisuus, sillä se ei aiheuttanut ’häiriöitä’. Tämä vaati paljon sopeutumista myös entisiltä puoluevirkailijoilta, jotka olivat tottuneet painostamaan ihmisiä – nyt heidän oli itsensäkin siedettävä ’hiljaista neutralointia’.

Eräs merkittävä seuraus yksipuoluejärjestelmän hierarkkisuudesta oli valtaeliitin erottautuminen omaksi yläkastikseen privilegioineen. Ja siitä alkoi yhtäältä kehitys, joka johti ennen pitkää tilanteeseen, missä sosialismin todellisuus alkoi näyttäytyä vastakkaiseksi sen tasa-arvon yms. ihanteille. Se loi ihmismieliin toivottomuutta, alistumista semminkin kun nähtiin, että järjestelmä ja sen tuki (Sputnikin laukaisu) on niin vahva, ettei vastarinta johda muutokseen. Yhteiskunta alkoi elää omaa, ’neutraloitua elämäänsä’. Kun yksityiselämään ei puututtu, ihmiset alkoivat touhuta omiaan. 1957 purettiin työpaikkojen ’yhteisöt’, lopetettiin aamun ideologiapuolituntiset ja muu aatteellinen valmennus, työprikaatit, kuorot jne. Työläinen oli työpäivän päätyttyä vapaa menemään kotiinsa tai kapakkaan. 1970-luvulle tultaessa tämä oli muuttunut ikään kuin luonnolliseksi asiantilaksi. Jotkut ovat verranneet sitä maaorjuuden lakkautuksen jälkeiseen tilanteeseen.

Valtiollisen poliisin, jonka asenteet kansalaisiin periytyivät Rákosin ajalta, oli entistä vaikeampi löytää yhteiskunnasta sen varsinaisia vihollisia. Vuonna 1966 Unkarin valtionsyyttäjä Károly Csendes ilmoitti, että poliittisen vitsin kertominen täyttää rikoksen – tässä tapauksessa kiihotuksen – tunnusmerkit, samoin kuin järjestelmää halventavat näytelmätkin. Kádár reagoi tähän äärikantaan nopeasti ja eräässä puheessaan epäsuorasti ilmaisi, ettei vitsin kertominen ole rikos ja sanoutui irti niistä, jotka ’ratkovat esteettisiä ongelmia oikeussalissa’. Näin kádárismissa päädyttiin siihen periaatteeseen, ettei järjestelmää pidä oikeuttaa ’syytteitä luomalla’ (tekaisemalla). Lojaalisuuden takasi paremmin se, etteivät järjestelmän vahdit ole yliherkkiä.  Jos eri taiteen lajeissa ilmeni poliittista huumoria, se osoitti valtio(puolue)johdolle alempien viranomaisten epäonnistuneen tehtävässään. Naurettavuus johtui heidän virheistään.

Kaikesta ’pehmeydestään’ huolimatta ei ole epäilystäkään, etteikö myös ’pehmeä diktatuuri’ olisi ollut poliisivaltio.  Välineet mahdolliseen väestön ’täydelliseen turvatarkastukseen’ olivat yhä olemassa, mutta siihen ei ryhdytty, kun siihen ei ollut tarvetta. Voisi sanoa, että miekkaa pidettiin tupessa, mutta sen ei annettu ruostua. Sitä voitiin käyttää myös kádárismin sisälle jääneeseen potentiaaliseen vastustajaan, rákosilaisiin, niihin, jotka olisivat tahtoneet siitä ’kovemman’ diktatuurin.

Tärkeä Kádárin järjestelmän kulmakivi oli koettaa pitää kansalaiset jokapäiväisessä leivässä. Elintarvikkeiden ja kulutushyödykkeiden puutehan oli ollut eräs 1956 kansannousun merkittävä syy, tyytymättömyyden aiheuttaja. Unkarin johto halusi 1960-luvun alusta lähtien turvata peruselintarpeiden ja hyödykkeiden jatkuvan saannin ja lopettaa jonoissa seisomisen. Kun tämä sitten hyvin pitkälle onnistuikin, Unkarin järjestelmää alettiin Lännessä kutsua gulassikommunismiksi. Jotta tuohon päästiin, oli vähennettävä investointeja raskaaseen teollisuuteen, mikä oli ollut Rákosin ajan talouden kehittämisen ensiehto. Myös puolustusmenoja leikattiin ja sotatarviketeollisuutta konvertoitiin siviilitarkoituksiin. Kansan tarpeiden tyydyttämiseksi investointeja ohjattiin nyt kulutustavaratuotantoon, laajoihin asunnonrakennusprojekteihin ja yleensä infrastruktuurin parantamiseen.

Gulassikommunismia ei kuitenkaan voitu pitää yllä ilman teollisen tuottavuuden kasvua. Tähän tarvittiin teollisuustuotannon kasvua. Mutta kun otetaan huomioon lähtötaso – Rákosin ajan talous oli syvässä kriisissä ennen 1956:n purkausta – taloudellisen kasvun edellytyksiä ei pystytty luomaan vain elintarvike- ja kulutustavaratuotannon varassa. Siihen olisi tarvittu tuota Rákosin kultamunia munivaa kanaa eli raskasta teollisuutta ja sen edelleen kehittämistä.  1970-luvulla ajauduttiin tilanteeseen, missä kansan elintasoa pidettiin yllä keinotekoisesti, so. sen yläpuolella, mitä Unkari luonnostaan kykeni tuottamaan, mikä puolestaan johti maan syvään velkaantumiseen Lännelle. Tämä oli Kádárin tietoinen poliittinen riski ja eräs keskeinen järjestelmän luhistumisen syy.

Kádárismille oli ominaista de-ideologisointi. Luovuttiin levittämästä kansan keskuuteen sosialismin onnistumista ja voittoa saarnaavaa propagandaa (unk. sikerpropaganda). Tässä suhteessa Unkari oli poikkeus muiden itäblokin maiden joukossa, poikkeus, mitä ei ehkä ole meillä Suomessa huomattu. Unkarissa ei liiemmin suurenneltu sosialismin saavutuksia eikä siellä sensuurikaan kovin ottein puuttunut jokapäiväisten puutteiden arvosteluun kuten tapahtui muualla – Puolassa ei uskallettu arvostella julkisesti edes vessapaperin puutetta.

Eräs tärkeä vallan väline Unkarissa oli ns. sosiaalinen neutralointipolitiikka, millä tietyt sosiaaliluokat koetettiin pitää tyytyväisinä ja tyyninä. 1960-luvulla tästä hyötyi eniten asiantunteva älymystö, erityisesti teknisen alan koulutuksen saaneet. Jos Rákosin ajan työnsankari oli ollut kaivostyöläinen, niin Kádárin aikana ’työntähti’ – jälleen unkarilaista sanontaa käyttääksemme – oli insinööri. 1960-luvun lopulta lähtien nuoria insinöörejä lähetettiin tänne meillekin hakemaan uusinta know-how’ta. Heille avattiin välittömästi nomenklatuuran (puolueen jäseneliitti) alapuolella olevia korkeita virkoja myös ilman puolueen jäsenkirjaa. Näin puolue koetti voittaa puolelleen erään keskeisen yhteiskuntaryhmän, sen, josta myös osa 1956 kapinallisia oli aikanaan noussut. Nuo ’etuoikeutetut’ myös ymmärsivät käyttää avainasemaansa hyväkseen ja pystyivät painostamaan johtoa tekemään ’myönnytyksiä’ ja jakamaan tiettyjä etuja.

Mitä sitten voitiin tehdä luovalle älymystölle, joka yleensä on ollut valtajärjestelmien kritiikin ja vastustuksen kärjessä. Miten se voitiin rauhoittaa ja ’neutraloida’? Kádárin oikea käsi älymystöpolitiikan muotoilemisessa ja toteuttamisessa oli kulttuuriministeri György Aczél. Hän sovelsi kirjailijoiden ja taiteilijoiden luomuksiin ns. kolmen T:n sensuuria; 1) kielletty (tiltott), 2) siedetty (tűrt) ja (3) tuettu (támogatott), minkä mukaan ne kategorisoitiin. Toinen aste eli ’siedetty’ osoitti järjestelmän passivoivan luonteen: sellainen luomus, joka ei ollut harmoniassa järjestelmän ideologian kanssa, mutta joka ei siitä huolimatta ollut sille vaarallinen, voi päästä julki virallisia julkaisukanavia myöten (vrt. György Konrádin Vierailija). Näin järjestelmä luopui 1970-luvulle tultaessa marxilaisten ideain monopolista, mutta säilytti niiden hegemonian. Myös tiedepolitiikkaa säätelivät omat pelisääntönsä. Mottona oli: ”tutkimuksen vapaus – vastuu julkaisemisesta”, mikä tarkoitti, että tutkija sai kyllä kirjoittaa kaikista tuloksistaan, mutta ei periaatteessa saanut julkaista mitään sellaista, mikä oli järjestelmän kannalta riskialtista.

Työläisiin – proletariaatin diktatuurissa hallitseva luokka – sovellettuun politiikkaan kuului sallia heidän rakentaa itse omat asuntonsa, jos niin halusivat tai siihen työajan ulkopuolella pystyivät. Nuoren työläispariskunnan ei enää tarvinnut vuosikausia odottaa valtionasuntoa. Tämä myönnytys oli suuri menestys, kuten kapitalismissakin. Taloja nousi kuin sieniä sateella. Ihmiset vapautuivat viranomaisten viivyttelystä, hätistelystä ja korruptiomenetelmien käytöstä. Toisaalta: valtio ikään kuin maksatti työläisillä asunnot kahteen kertaan – palkoissa oli näet asunnon arvo otettu negatiivisesti huomioon. Tuo käytäntö johti myös siihen, että ihmiset alkoivat tehdä runsaasti ns. pimeitä hommia. Tuttu juttu meilläkin, eikö? Joka tapauksessa valtio onnistui ’neutraloimaan’ työtätekevät kovaan työtekoon ja yrittämiseen, minkä seurauksena syntyi myös – luvanvaraisesti tai ilman – erilaista pienyrittäjyyttä ja palvelujakin. Syntyi ’toisen talouden’ pohja.

Kádárin järjestelmä ei joutunut ristiriitaan itäblokin, Neuvostoliitosta ohjaillun järjestelmän kanssa. Unkarissa tapahtuneet muutokset ja syntyneet poikkeamat eivät olleet niin suuria, että ne olisivat olleet Moskovan näkökulmasta poliittisesti uhkaavia. Hruštševin aloittama destalinisaatio antoi liikkumavaraa Unkarin johdolle, joskaan Moskovan ’kauko-ohjaus’ ei sinänsä suuresti höltynyt. Vaikka kommunistisen blokin sisällä tapahtuikin vakavaa rakoilua, Unkari ei sittenkään merkittävästi poikennut Moskovan päälinjasta, etenkään arassa ulkopolitiikassa.

Kádárismia voidaan, jos anakronismi sallitaan, kuvata samaan tyyliin kuin Marx kuvasi Napoleon III:n Ranskaa. Silloinhan Napoleonin keisarius nojasi porvariston ja työväen vastakkainasetteluun, minkä ansiosta se voi toimia itsenäisemmin. Samaa voi sanoa Kádárin järjestelmästä; se asetti vastakkain kansanjoukot ja säästöliekillä toimivan apparaatin. Väkivaltakoneisto oli jo lannistanut massat, mutta samalla se itsekin oli lamaantumassa, sillä sen tehtävä oli lopultakin ristiriitainen. Oli estettävä mahdollinen uusstalinistinen, järjestelmän sisältä lähtevä vallankaappausyritys samalla, kun oli pidettävä silmällä niitä kriittisiä voimia, jotka mahdollisesti pyrkivät viemään vuoden 1956 vaatimukset läpi. Armahdukset olivat jättäneet tämän mahdollisuuden eloon. Tässä tasapainoilussa Kádár onnistui paremmin kuin Hruštšev.

Kádárismin loppu oli samantyylinen kuin brežvenismin: se tyhjeni ideologiasta ja menetti siten ideologisen legitimaationsa. Se ei tehnyt kansandemokratiasta sosialistista tasavaltaa. Puoluekongresseissa ei viime lopussa pystytty sanomaan joko sosialismissa ollaan vai ollaanko sinne vasta matkalla. Ongelma oli siinä, että jos olisi lähdetty reformin tielle, olisi jouduttu tunnustamaan 1956 kansannousun aatteet oikeiksi. Vaihtoehtoakaan ei ollut ja ainoaksi tunnuslauseeksi jäi: ”1956 oli vastavallankumous”. Joka uskoi siihen, sen ei tarvinnut pelätä ’toisessa taloudessa’ toimiessaan – voi kääriä voittoja ja koota omaisuuttakin. Voi käydä kirkossa tai tansseissa ja kumarrella Länteen päin luottojen ja know-how’n toivossa. Siis liikkumavaraa oli ja Unkarista tulikin ”itäisen leirin iloisin parakki”, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, että kyseessä olisi ollut lomakylän kaunein lomamökki, vaan vankilan siedettävin selli. Kádárismi teki kyllä elämän siedettävämmäksi, mutta juuri siten järjestelmästä katosi sen kehittymiseen vaadittava jännite.

Lue lisää:

Huszár Tibor, Kádár János. Politikai életrajza, 2. kötet. Kossuth Kiadó, 2003.
Huszár Tibor, Kádár, A hatalom évei 1956-1989, Corvina, 2006.
Roger Gough, A Good Comrade. János Kádár, Communism and Hungary. I.B.Tauris, London, 2006.
Myös Kádárille omistetut numerot Rubicon-lehdestä ovat informatiivisia:
1998/1, 2000/6 ja 2000/8.