Kun kolme vuotta sitten minut nimitettiin Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksen uudeksi kulttuurituottajaksi, minulla oli valmis suunnitelma: näkemäni Budapestin Örkény-teatterin Diggerdrájver-monodraama pitäisi tuoda Suomeen! Ideani toteutui vasta marraskuussa 2019, koska toisinaan kestää niin kauan, että kaikki asiat esityksen järjestelemisessä saadaan täsmäämään. Kannatti odottaa: esityksen suuri menestys oli seurausta niin pääroolissa esiintyvän näyttelijän Attila Epresin erityisen vaativasta ja hienosta suorituksesta kuin yli 120-henkisestä yleisöstä. Miksi? Näytelmää oli katsomassa nimittäin pääasiassa Suomen unkarilaisia – juuri niitä, jotka voivat samastua parhaiten Diggerdrájveriin, joka pohtii uutta elämäänsä vieraassa maassa.
Kuva Diggerdrájverin esityksestä Budapestin Örkény-teatterissa. Vasemmalta Annamária Ford, Attila Epres ja Tristan Levente Ford. Kuva Judit Horváth.
Näytelmä perustuu sataprosenttisesti János Horváthin blogikirjoituksiin. Horváth ei ole Unkarin nykykirjailijoita vaan Lontoossa työskentelevä digger driver (unkarilaisittain diggerdrájver) eli kaivinkoneenkuljettaja. Englantiin muutettuaan hän ryhtyi bloggaajaksi, ja hänen kirjoituksistaan tuli niin suosittuja, että ne herättivät myös Örkény-teatterin ohjaajan László Bagossyn huomion. Bagossy hahmotti heti Attila Epresin Diggerdrájveriksi, ja otti yhteyttä Jánosiin pyytääkseen luvan käyttää blogitekstejä. Horváth vastasi, että jos Bagossy haluaisi oppia häneltä kaivinkoneen käsittelyä, hän edellyttäisi Bagossyn ehdotonta luottamusta – mutta kun Bagossy on teatterialan ammattilainen, hän ei puutu siihen, mitä hänen teksteilleen tapahtuu. Nähtyään esityksen hän kuitenkin yllättyi syvästi siitä, että Bagossy vain lyhensi kirjoituksia eikä muuttanut sanaakaan, koska tekstit toimivat niin hyvin myös lavalla.
Koko esityksen ajan Diggerdrájver istuu ruokapöydän ääressä vaimonsa ja peruskouluikäisen poikansa kanssa ja kertoo elämästään Lontoossa, jonne hän nelikymppisenä muutti puhumatta sanaakaan englantia. Uusista kokemuksista ei voi kertoa ilman viittauksia vanhaan elämään, joten hän palaa toistuvasti ajatuksissaan lapsuutensa ja nykypäivän Unkariin. 90-minuuttisen esityksen aikana kuulemme siis muun muassa vastoinkäymisistä lontoolaisen vuokra-asunnon etsimisessä, englantilaisesta työmoraalista, pojan koulusta, tavallisesta viikonlopusta ja toisaalta lapsuuden ajan jouluista, siantaposta, entisistä työtovereista ja rakkaasta ammatista. Diggerdrájver pohtii paljon myös kokemuksiaan, jotka ovat ajaneet hänet jättämään omin käsin rakennetun kodin, hedelmäpuutarhan, sukulaiset ja ystävät tasapainoisemman elämän saavuttamiseksi toisessa maassa.
Näytelmän editoinut ja ohjannut László Bagossy selosti eräässä haastattelussa esityksen keskeisen kysymyksen seuraavin sanoin:
Kotimaan käsite ei ole moraalinen saarna tai poliittinen kannanotto, vaan se kokonaisuus, joka syntyy siinä viettämämme elämän ja sen kulttuuriin uppoamisen tuhansista eri palasista. Digger kirjoittaa tästä ja tämän kaikista ambivalensseista, katkeruudesta, kauneudesta ja nostalgiasta. Hänen tarinoistaan kiteytyy, mitä hän oli jättänyt taakseen ja miten hän kamppailee tämän tiedon kanssa. Kotimaasta muuttaminen ei ole hyvän päätöksen ja siitä lähtien ongelmattoman elämän riemukulku. Monodraaman teksti esittää menetetyn ja uuden maailman välisen jännitteen.
Näytelmä pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi tämän piti tapahtua: miksi ammattilaiset lähtevät kotimaastaan, vaikka heitä siellä tarvittaisiin kovasti – samalla niillä, jotka jäävät, taakka tulee yhä suuremmaksi. Vaikka Diggerdrájver alansa ammattilaisena kokee uuden elämänsä onnelliseksi, sanojen takaa pistää joskus esiin, että hän olisi ollut vielä onnellisempi, jos hänen lahjakkuutensa olisi tunnustettu kotimaassa.
Diggerdrájverin tarina ja näkökulma on vain yksi monista, mutta hänen unkarilainen taustansa on meille, hänenmaalaisilleen sama ja tuttu – halusimmepa tai emme. Olemme lisäksi kokeneet joskus samat eksistentiaaliset kysymykset sekä vanhassa että uudessa kotimaassamme. Voi olla, ettemme ole täysin samaa mieltä hänen kanssaan kaikissa kysymyksissä joita hän pohtii, mutta hänen sanansa saavat meidätkin ajattelemaan kaksoiselämämme ambivalensseja. Hyvän näytelmän avain on juuri tässä.
Diggerdrájver esitettiin 100:tta kertaa Budapestin Örkény-teatterissa helmikuussa 2020. Onneksi olkoon – ja kiitos niille, joiden ansiosta esitys pääsi myös Helsinkiin (24.11.2019): Suomen Unkarilaisten Yhdistys FME:lle järjestelyistä, Helsingin kielilukion rehtorille Sanna Mannerille hienosta esityspaikasta, lukion vahtimestarille ja opiskelijalle Benerille tekniikasta sekä Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskukselle rahallisesta avusta.
Diggerdrájver:
Löysin äsken netistä kuvan perhosesta kuoriutumassa kotelostaan.
Mietin luonnon ihmeitä. Kuinka monta selittämatöntä asiaa, kuinka monta löytämistään odottavaa ihmettä! Nykymaailmassamme syntymän ihmettä pidetään yhtenä suurimmista tapahtumista. Mikä määrää, kenen pääpiirteet syntyvä lapsi perii? Taistelevatko DNA-kierteet tämän takia keskenään? Hedelmöityksen tapahduttua solut alkavat jakautua ja sitten kantasolut rakentavat sikiön. Mistä kantasolut tietävät, pitääkö muuntua ihosoluksi vai verkkokalvon soluksi?
Kuinka mielenkiintoista on, että keuhkoilla hengittävän nisäkkään alkio kulkee evoluutionaalisen kehityksen kaikkien tasojen läpi, ja tämän kehityskulun tietyllä hetkellä alkiolle ilmestyvät myös kidukset. Kehitys jatkuu kuitenkin keuhkoihin asti myös siinä tapauksessa, että kidukset olisivat eliölle eduksi. Kaikkien vedessä elävien nisäkkäiden pitää joskus uida pinnalle hengittämään. Evoluutiossa ei ole paluuta. Jos kehityksen prosessissa kiduksista tuli keuhkot, keuhkoista ei voi koskaan tulla enää kiduksia.
Minulle kuitenkin tämä perhonen on todellakin erikoinen.
Kuinka on mahdollista, että toukka sulkeutuu koteloon ja muuttuu perhoseksi ollen koko ajan ELOSSA. Se purkaa oman kehonsa ja rakentaa täysin uuden kehon, sen solut järjestyvät täysin uudelleen, ja se ELÄÄ koko ajan.
Se on minulle käsittämätöntä.
Artikkeli on ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 1-2020.