Kun suuri kuusi kaatuu, metsään syntyy aukko, joka umpeutuu vasta vuosien jälkeen. Hannu Launosen poismeno jätti Suomen kirjalliseen kenttään aukon, jonka täyttäminen, mikäli mahdollista, vaatii oman aikansa ja paljon uurastusta.

En tuntenut Hannua hyvin, mutta muistan hänet erittäin hyvin. Hymyilevänä, kohteliaana ihmisenä, joka tervehdyksen jälkeen lisäsi miellyttävän toteamuksen aiheesta, jonka arveli kiinnostavan molempia. Hänellä oli aina jotain mielenkiintoista työn alla. Hänet muistetaan etevänä opettajana ja mieleenpainuvien kirjallisuusiltojen järjestäjänä, juontajana, puhujana. Minun muistoissani Hannu Launonen oli ennen kaikkea unkarilaisen runouden tuntija, tulkitsija ja suomentaja. Niin merkittävä on ollut hänen roolinsa, että pelkään unkarilaisen runouden katoavan Suomesta. Onneksi proosa alkaa olla unkarilaisen kirjallisuuden leipälaji. Proosan suomentajat ovat saaneet ansaittua arvostusta myös unkarilaisen kirjallisuuspiirin ulkopuolella.

Mutta jos olisin unkarilainen runo, olisin huolissani.

Se joka ryhtyy kääntämään sellaisten jättiläisten kuin Adyn, Weörösin, Nagy’in, Attilan tai Kassákin runoutta, ei tiedä mihin ryhtyy. Paitsi että Launonen tiesi.

Häntä odotti sanojen moniselitteinen kudelma, joka ei merkityksineenkään ole edes se vaikein asia suomentamisessa. Kauan sitten ELTE:ssä modernin runouden kollokviossa tenttijä pyysi minua lukemaan ääneen Nagy’in runon saadakseen selville ymmärsinkö mitään unkarilaisesta runoudesta. En muista enää mistä runosta oli kysymys (ei kuitenkaan Ki viszi át a szerelmet), mutta mielestäni onnistuin lukemisessani. Tenttijä sanoi rytmin olleen välttävä ja ääntämyksen surkea. Myöhemmin tajusin, että unkarin verbi on suurempi veturi lauseessa kuin suomalainen verbi, koska se on tiiviimpi, ikään kuin se olisi lukittu paikalleen. Siksi mm. saman filosofisen tekstin lukeminen suomeksi ja unkariksi antaa erilaisen tuloksen.

Vaikka ei rytmikään ole se vaikein asia. Vaikein asia on tunnelma, joka on samalla syy ja seuraus, josta kaikki lähtee ja johon kaikki palaa. Käännöksen tulisi saavuttaa sama tunnelma kuin mikä alkuperäisessä runossa on. Siksi runouden kääntäminen on mahdotonta. Hyviä tulkintoja on paljon. Tärkeintä unkarilaisen runouden kääntämisessä on kuitenkin löytää kustantaja, ja se on runouden tapauksessa yhä vaikeampaa. Hannu Launosella oli hallussaan kaikki yllä luetellut olennaiset seikat ja tukku muita mestarin salaisuuksia.

Miksi juuri tämä tai tuo puu kaatuu – lienee kysymyksistä suurin.  Lopullisiin kysymyksiin ei ole vastauksia. Suuri unkarilaisen kirjallisuuden tuntija on poissa, se velvoittaa jäljelle jääneitä tarttumaan toimeen. Toivon, että Hannun suomennosten eleganssi, vapautuneisuus, omintakeisuus ja rohkeus saisi mahdollisimman monta jäljittelijää.

teksti: Jukka Haverinen
kuvassa: Hannu Launonen kuva: Pia Koskinen-Launonen