Kuva Gáspár Stekovics Wikimedia Commons
György Konrádin (1933–2019) tuotanto kysyy, minkälainen voisi olla sanojen Eurooppa.
Pienikokoinen kirja, ulottuvuuksiltaan suuri: sellainen on Vierailija (A látogató, 1969). György Konrádin ensimmäinen kirja on edelleen hänen vaikuttavin teoksensa. Vaikuttava tuo kirja on myös suomeksi luettuna: käännös kuuluu Anna-Maija Raittilan parhaisiin suomennostöihin.
Kaunokirjallisuuden ja todellisuuden suhteista
Tällainen romaani herättäisi huomiota minkä tahansa maan kirjallisuudessa. Kaikkialla se saisi aikaan keskustelua kaunokirjallisuuden ja todellisuuden suhteista. Juonen kannalta se näyttää yksinkertaiselta. Päähenkilö on sosiaalityöntekijä, joka toimii Budapestin esikaupunkialueella. Hän edustaa järjestelmää. Hän on niin sulautunut systeemiin, että on nimetön, tai melkein nimetön. Hänen nimensä alkukirjain mainitaan kerran, kun autokuski puhuttelee häntä ja sanoo ”toveri T.”. Toveri, koska eletään sosialistisen Unkarin aikaa. Hänen roolinsa ei muutu, hänen vaikutuskeinonsa ovat minimaaliset.
Yhteiskunnan virallisena edustajana T. on vastuussa ihmisistä, jotka järjestelmän kannalta kuuluvat pohjasakkaan, autettaviin.
Kieli, jota järjestelmä noista ihmisistä käyttää, on sinänsä paljastavaa. He ovat enemmän tai vähemmän toivottomia ”tapauksia”: hylättyjä lapsia, alkoholisteja, avuttomia vanhuksia, mielisairaita, lapsia, joiden vanhemmat ovat tehneet itsemurhan.
Konrádin päähenkilön sanoin: ”Tuhannen toverini joukosta yksi yrittää joka vuosi lopettaa itsensä. Ketä kiinnostaa juuri tämä yksi? Ja miksi minua kiinnostaisi se, että ympärilläni kaduilla ja raitiovaunuissa, kaupassa ja kahvilassa lähenevästä, loittonevasta, harvenevasta ja tiivistyvästä, öiksi vieraiden seinien sisälle hajaantuvasta massasta tänäkin vuonna joka tuhannes nielee myrkkyä, juo lipeää, hirttäytyy, hyppää raitiovaunun eteen, leikkaa auki valtimonsa, astuu ulos ikkunasta, ampuu korvaansa tai heittäytyy kuohuvaan Tonavaan – – .”
Yhteiskunta haluaa periaatteessa auttaa näitä ihmisiä, mutta samalla se haluaa toimia hygieenisesti. Roskat täytyy saada piiloon.
Tuomitsijat ja tuomittavat
T. jakaa ihmiset kahteen luokkaan: niihin, jotka tuomitsevat, ja niihin, jotka tuomitaan. Hän itse kuuluu niihin, jotka tuomitsevat, eikä siis voi osallistua autettavien elämään. Hänestä tulee vain vierailija heidän murheessaan. Hänelle paljastuu, että suurkaupungista löytyy sellaista toivottomuutta, johon mitkään sosiaalipalvelut eivät tuo lohtua.
Tällaista tietoa tai salaisuutta ei Unkarissa ollut aikaisemmin paljastettu. Myös nykypäivän Unkarissa on asioita, joiden esiin tuominen on yhtä lailla kiellettyä kuin Konrádin teoksen paljastukset aikanaan. Ja sopii kysyä, mistä asioista omassa yhteiskunnassamme mielellään vaietaan.
Romaani kuvaa minä-muodossa yhtä ainoaa päivää päähenkilön elämässä. Kertoja näyttää kärsimyksen kaikkinaiset kasvot. Mutta päivän aikana tapahtuu myös muutos. Aluksi T. kuuntelee ihmisten valituksia virastossaan ja vierailee muutamien ”tapausten” luona. Viralliset ja omat moraaliset velvoitteet törmäävät vastakkain. Muuan tapaaminen merkitsee käännekohtaa. Kun tilanne on käynyt kertojalle mahdottomaksi, hän päättää vaihtaa puolta. Voisiko vierailijasta tulla vierailun kohde?
Oppikaamme hulluilta
T. saa hoitaakseen viisivuotiaan ”idiootin”, mykän ja alastoman lapsen, jonka molemmat vanhemmat ovat tehneet itsemurhan. Kertoja kuvittelee, miten hän luopuisi työstään ja perheestään.
Hän miettii, miten muuttaisi keskelle kurjuutta ja ”ryhtyisi asumaan tuon ihmis-eläimen kanssa”: ”Oppikaamme hulluilta, asioiden lähisisaruksilta – – Miten suurpiirteisesti he pudottavatkaan muistijäljet menemään, kuin käytetyt, kertamatkaan oikeuttaneet bussiliput, eivätkä he pilaa ainutkertaisen tapaamisen virkistävyyttä yrittämällä viheliäisesti muistella sitä jälkeenpäin. Kengät, yöastia saavat heidän puolestaan jäädä jäljelle, toisten käyttöön: hullu on synnynnäinen demokraatti, hän ei riistä esineiltä sitä vapautta joka niille on aikanaan joka tapauksessa annettava takaisin.”
Kertoja esittää tässä ja muuallakin romaanissa eräiden psykiatrian suuntausten, oikeastaan antipsykiatristen suuntausten mukaisen näkemyksen siitä, miten terveet voivat oppia sairailta. Mutta jos T. samastuu autettaviin, hän tulee kyvyttömäksi hoitamaan laillista virkaansa. Pyöveli ja uhri ovat yhtä. Tämä on visiota, näky katoaa pian.
Totuus on kuitenkin paljastettu, viety kirjaan, se oli luettavissa kirjan ilmestyessä mutta myös tänään ja ensi vuonna. Kirjallisuus on uutisia, jotka pysyvät uutisina.
Koneiston rattaat
Konrádin romaani Häirikkö (A cinkos), Anna-Maija Raittilan suomennos (1982), kuului niihin kirjoihin, jotka eivät saaneet julkaisulupaa Unkarissa.
Unkarintaitoista lukijaa voi ihmetyttää teoksen nimi, sen suomennos. Unkarin cinkos ei tarkoita ’häirikköä’ vaan ’rikostoveria’. Kun kirjan lukee, ymmärtää nimen. Häirikkö on hyvä, koska se antaa ajatukselle sopivasti vapautta.
Teoksen analyysi intellektuellien asemasta itäisessä Euroopassa, kirjailijoiden ja taiteilijoiden samastumisesta valtiokoneistoon oli raju. Konrád tutkisteli sosialistisen yhteiskunnan arkoja kysymyksiä. Niitä olivat ns. toisinajattelijoiden sulkeminen mielisairaaloihin. Kirjailijalta ei jäänyt havaitsematta, miten organisaatiot alistavat yksilön rattaaksi koneistossa. Älymystön henkinen laiskuus saa Konrádilta sen mitä ansaitsee.
Konrádilla ja Péter Nádasilla on pitkälti samansuuntaisia kuvauksia henkisesti jälkeenjääneiden arvosta. Puhekyvytön ei ehkä osaa puhua, koska tavalliset sanat eivät ole hänen kieltään. Mutta kun ilmeetön ja vajaamieliseksi luultu äkkiä tavoittaakin etsimänsä sanan, silloin se ”voitokkaana kirkaisuna kieppuu hänen huulillaan”. Ja silloin ihmeellinen hymy valaisee hänen kasvonsa, ”nauru, hymy ja nauru niin onnellinen, että me emme ehkä ikinä saa sellaista kokea” (Péter Nádas).
Parempi on ihmisen samastua autettaviin, parempi kuin käsitellä päätöslauselmia. Vaikka ajatus on yhteiskunnanvastainen, Konrádin proosataide tukee sitä koko voimallaan.
Rakenne
Vierailijan kertoja tekee laajoja poikkeamia yksinkertaisesta perusjuonesta. Lähes kaikkiin kirjan sivulauseisiinkin sisältyy tiivistä tietoa Budapestin laitamista, päähenkilön elinympäristöstä.
Kirja rakentuu melkein kokonaan kuvauksesta, erityisesti useiden sivujen mittaisista luetteloista, paljouksista, joita kertoja paisuttamistaan paisuttaa barokkirunoilijoiden tapaan. Kirjassa on oikeastaan vain yksi laajahko keskustelunkatkelma, sinänsä loistava dialogi toveri T:n ja hänen oletetun viransijaisensa välillä. Kaiken muun saamme lukea kertojan eläytymisesityksenä. Anna-Maija Raittila on tehnyt ison työn suomentaessaan kaikki nuo virkkeet, jotka pursuilevat pikku yksityiskohtia kuin Hieronymus Boschin maalaukset mutta jotka lopulta osoittautuvat hämmästyttävän loogisiksi.
Vierailija, erilainen kuin muut
Matka Konrádin esikoiskirjasta laajamittaisiin teoksiin on pitkä. Kysymyksessä on teossarja, Agendaksi nimitetty. Tärkeimmät ovat Pidot puutarhassa (A kerti mulatság, 1987) ja Kivikello (Kőóra, 1994), molemmat Taisto Niemisen suomennoksia (1993, 1997).
Konrádin laajat teokset soveltavat muistelijan näkökulmaa. Esille nousevat 11-vuotiaan pojan kokemukset menneestä ajasta: ”Tohtori Mengele lähetti kaikki minun luokkatoverini kaasukammioon.”
Erityisesti Kivikello on suuri teos monessa katsannossa. En sanoisi sitä romaaniksi. Se sijoittuu tunnustuskirjan, esseen ja romaanin välimaastoon. Teemoja ovat edelleen kuolema ja kuoleman sattumanvaraisuus, Unkarin juutalaisten kohtalo, poliittinen prostituutio, sosialismin romahtaminen, haavoittava rakkaus.
Teoksen tapahtumapaikoista erottuu sepitteinen Kandorin kaupunki ja vuoden 1956 kansannousun aikainen Budapest. Nimi Kandor on anagrammi, joka palautuu nimeen Konrád (vain aksentti jää puuttumaan). Kandor alkaa hiukan vaikuttaa Budapestilta, kun siitä mainitaan ”katedraali, linnabastioni ja järvenrantapromenadi”. Nimi on myös keskieurooppalainen vertauskuva, taistelukenttä ja vankila, ”luonnollisesti onnen tyyssija, tuttu mehiläispesä”.
Porvari, seikkailija, merenkulkija, erakko
Kirja on selonteko siitä, mitä kertoja tietää omasta kaupungistaan ja maailman kaikista kaupungeista. Hän on hankkinut kosolti kokemuksellista tietoa. Hän ei vain kirjoita, hänet on kirjoitettu. Ja hän elää elämäänsä niin kuin lukisi kirjaa. Hänessä asuu porvari ja seikkailija, merenkulkija ja erakko, Don Juan ja Oblomov.
Hän ei pysty erottamaan alkuperäistä tapahtumaa siitä kuvasta, jonka hän tapahtumasta kutsuu mieleensä.
Konrádin teos ja itse asiassa koko tuotanto rakentuu tälle periaatteelle: todellisuus on vain tapahtunut. Sitä mukaa kuin se tapahtuu, se muuttuu heti kuviksi.
Itäisen Keski-Euroopan muutosta Konrád kuvaa vivahteikkaasti. Vapautuminen oli kaikkea muuta kuin kivuton. Varjopuolia katsellaan naisen, erään pormestarin vaimon silmin. Aiemmin syrjityistä on tullut tähtiä, ohjaajia, puheenjohtajia ja kunniatohtoreita. He ovat vakavoituneet, viittaavat koko ajan virallisiin asemiinsa, mikä olisi muutamia vuosia sitten ollut mahdollista vain painajaisunissa.
Miesten koko olemus on muuttunut. He ovat kenties miehekkäämpiä mutta myös persoonattomampia. Väkinäisyys kieppuu heidän ympärillään. Kokoukset, neuvotteluhuoneet ja lehdistötilaisuudet kutsuvat. Heidän katseestaan loistaa syyllisyys. He luulevat, että paljoudesta sukeutuisi ykseys, vaikka ”ykseys sukeutuu vain ykseydestä”.
Muuan teoksen henkilö neuvoo ihmistä pysymään toimetonna. Hänellä lienee mielessään taolainen ”teottoman toiminnan” ajatus. Silti hän eniten arvostaa ihmisenä olemisen kuohuvuutta, haastavaa voimien hajottamista. Luontevaa oli istua tytön vieressä, käsi kädessä, sillä aikaa kun ”katederilla valehtelijat mylvivät valheitaan”.
Päähenkilö kirjoittaa niin kuin käveleekin. Hän antaa aineiston kiemurrella sattumanvaraisesti: ”Kyllä se sitten ilmaisee, mihin suuntaan tahtoo.”
”Kaupunkien piilotettu hymy, niiden arvaamaton kekseliäisyys, elämän tiiviys kuin mysteerien kasauma.” Tässä on osa keskeistä eurooppalaisuutta, György Konrádin sanoin.
György Konrád: Vierailija Suom. Anna-Maija Raittila. Tammi, 1976.
György Konrád: Kivikello Suom. Taisto Nieminen. Tammi, 1997.
György Konrád: Pidot puutarhassa Suom. Taisto Nieminen. Tammi, 1993.
Artikkeli on alun perin ilmestynyt Suomi-Unkari-lehden numerossa 4-19.