Olet kenties matkallasi Unkarissa huomannut auton takalasiin liimatun kartan, joka on muodoltaan hyvin toisenlainen kuin nyky-Unkarin valtio. Tarra kuvaakin Suur-Unkarin rajoja ennen Trianonin vuoden 1920 rauhansopimusta, jolloin laajat alueet nykyisistä naapurimaista kuuluivat silloiseen Unkarin kuningaskuntaan. Kartta saattaa olla koristeltu Unkarin virallisen lipun puna-valko-vihreällä värityksellä, mutta usein se on raidoitettu punavalkoiseksi. Tämä raidoitus viittaa Árpád-dynastiaan, joka hallitsi Unkarin kuningaskuntaa vuodesta 1000 vuoteen 1301. Kartta on myös symboli, jota Unkarissa oikeisto ja erityisesti viime vuosina politiikkaansa huomattavasti liennyttänyt äärioikeistopuolue Jobbik on käyttänyt symbolinaan, kun se on halunnut korostaa omaa tulkintaansa Unkarin valtion historiasta ja Unkarin nykyrajojen epätyydyttävästä tilasta.
Suur-Unkari tarroja auton lasiin kiinnitettyinä.
Edellä kuvattu tarra on vain yksi esimerkki siitä, miten nationalismi eli kansallisuusaate usein tunkeutuu virallisista muistotilaisuuksista myös osaksi ihmisten arkipäivää, ja kuinka siitä voi tulla oman identiteetin ilmaisun osa. Tarrojen lisäksi Suur-Unkaria kuvaavan kartan voi nähdä esimerkiksi t-paidoissa ja avaimenperissä. Olen törmännyt myös Suur-Unkari-tatuointeihin ja jopa lihakauppiaaseen, joka mainosti tuotteitaan Suur-Unkarin kartan ja vanhan Suur-Unkarin alueita symboloivan vaakunan avulla. Näillä symboleilla yhdessä tekstin ”unkarilaisia lihatuotteita” (magyar hentesáruk) kanssa pyritään viestimään siitä, että täältä saatavat tuotteet ovat sekä kansallismielisen unkarilaisen myymiä että alkuperältään unkarilaisia. Mahdollisesti symboleilla halutaan erottautua kansainvälisistä kauppaketjuista, mutta kyseessä on selkeästi myös oman kansallisen identiteetin korostaminen. Tällaiset identiteetin ilmaukset eivät ole kuitenkaan mitään ”neutraalia” isänmaallisuutta, vaan ne herättävät monissa unkarilaisissa ja tietysti myös naapurimaiden kansalaisissa negatiivisia tunteita, ja ne yhdistetään usein kansallismieliseen kiihkoiluun. Riippuu toki kontekstista, miten pitkälle vietyjä tulkintoja yhden symbolin perusteella voi tehdä.
Suur-Unkarin kartta ja vaakuna lihakauppiaan valomainoksessa.
Kesäkuussa vuonna 2020 Trianonin rauhansopimuksesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Voikin olettaa, että siihen liittyvät symbolit ovat tänä vuonna tavallista enemmän esillä. Oikeistopopulistisen Fidesz-puolueen jo vuosikymmenen kestäneellä valtakaudella on Suur-Unkaria kuvaavia Trianon-muistomerkkejä pystytetty moneen kaupunkiin, kylään ja kaupunginosaan. Näin Suur-Unkari symboliikasta on tullut leimallinen osa unkarilaista katukuvaa. Tällainen symboliikka jää ihmisten arjessa monesti taustalle. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei se arkipäiväisyydellään muokkaisi sekä ulkoista ympäristöä että ihmisten sisäistä mielenmaisemaa. Tällaista arkipäivän kansallismielisyyttä yhteiskuntatieteilijä Michael Billig on nimittänyt banaaliksi nationalismiksi.
Suur-Unkaria ja unkarilaisen kansakunnan jakautumista monen valtion alueelle kuvaava Trianon-muistomerkki Budapestin XVI kaupunginosassa.
Suhtautuminen Trianoniin ja sen perusteella piirretyt jakolinjat ovat unkarilaisen identiteettipolitiikan ytimessä. Usein käytetty sanonta – ”unkarilainen on se, jolle Trianon tekee kipeää” (magyar az, akinek fáj Trianon) – tiivistää hyvin sen, mistä on kyse. ”Aito” unkarilainen kokee Trianonin sata vuotta sitten solmitun rauhansopimuksen kansallisena ja henkilökohtaisena traumana, ja kaikki muunlaiset kokemukset kielivät epäunkarilaisuudesta. Kun vain yhdenlaiselle tulkinnalle jää tilaa, todellisten kokemusten ja kontaktien moninaisuus jää paitsioon. Pahimmillaan tämä puolestaan johtaa negatiivisiin asenteisiin ja ennakkoluuloihin sekä Unkarissa että sen naapurimaissa asuvien unkarilaisten kesken.
—
Anniina Hyttinen on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Koneen säätiön apurahalla. Hänen visuaalista etnografiaa hyödyntävä tutkimusprojektinsa käsittelee nationalismia ja populismia sekä niiden vastavoimia Unkarissa.
Artikkeli on alun perin ilmestynyt Suomi-Unkari-lehdessä 2-2020.