Nándorfehérvárin (nyk. Belgrad) taistelun 556. vuosipäivää vietettiin 22. heinäkuuta. Unkarin parlamentti päätti vuonna 2011 nostaa taistelun päätöspäivän uudeksi kansalliseksi merkkipäiväksi. Asia ajankohtaistui osin siksi, että viime vuonna tuli taistelusta kuluneeksi 555 vuotta. Nykyinen hallitus katsoi edelleen, että kysymyksessä oli koko kristikunnan ja Unkarin kansallisen historian kannalta merkittävästä päivästä, sillä Turkin tuolloin kärsimä tappio hidasti olennaisesti sen etenemistä Balkanilla. Taistelun vuosipäivän valikoituminen merkkipäiväksi on myös hallituksen kannanotto ”kansallisen politiikan” puolesta. – Yleisen käsityksen mukaan vuodesta 1456 lähtien voitokkaasti päättynyttä taistelua on juhlittu myös soittamalla katolisissa maissa keskipäivän kirkonkelloja. Unkarissa tapaa ovat noudattaneet myös protestantit – ja Suomessa Tampereen Kalevan seurakunta ensimmäisen kirkkoherransa Paavo Viljasen aloitteesta.
Tänä vuonna merkkipäivää juhlittiin puolustuministeri Csaba Henden puheella ja seppeleenlaskulla taistelun voittajan, János Hunyadin patsaalla Budan Kalastajabastionin (Halászbástya) juurella. Kaikkiaan 300 lukiolaista oli vieraillut Belgradissa ja kukin laski Hunyadin patsaalle Tonavan rannasta ”Nándorfehérvárista” tuodun kiven osana seremoniaa. Tonavalla (Dunapart) oli sota-alusten purjehdus ja kunnialaukaukset , Belgradissa merkkipäivää juhlittiin parlamentin varapuhemiehen Sándor Lezsákin puheella ja seppeleenlaskulla taistelun muistokivelle. Budapestissa esitettiin lisäksi aikakauden varusteisiin pukeutuneena pienimuotoisia taistelunäytöksiä ja historiallinen kulkue, joka ylitti Ketjusillan (Lánchíd) Budan puolelle.
Taistelun historia. Nandorfehérvárin taistelu alkoi Tonavan rannalla olevan linnoituksen piirityksellä 4. heinäkuuta 1456. Serbeistä ja unkarilaisista koostuvat 7000 miehen ”kristityt joukot” puolustautuivat Mihály Szilágyin johdolla muslimipiirittäjiä vastaan, joita puolestaan johti sulttaani Muhammed II (1430–1481), taitava ja tehokas valtakuntansa uudistaja. Unkarin kuningaskunta lähetti linnoituksen puolustajien tueksi János Hunyadin johdolla unkarilaisen sotajoukon – itse asiassa kyse oli Hunyadin varustamista joukoista, johon liittyi paavi Calixtus III:n Turkinvastaiseen taistoon kristikuntaa kokoavan bullan innoittamana fransiskaanimunkki Johannes Capistranon johdolla saksalaisista ja böömiläisistä sotilaista sekä Unkarin eteläisten linnaläänien sotilaista koostuva joukko. 14. heinäkuuta apujoukot ja piiritetyt saivat yhteyden toisiinsa ja tuhosivat mm. piiritystä helpottavan, laivoista laaditun Tonavan sulun. Sulttaanin vastahyökkäys Hunyadin ja Szilágyin joukkojen lyömiseksi epäonnistui useasta lukumääräisesti huomattavasti suuremmin voimin tehdystä rynnäköstä huolimatta 21. heinäkuuta. Seuraavana päivänä Capistranon johtamat huonosti varustetut joukot kävivät vastahyökkäykseen, joka olisi päättynyt näille tuhoisasti, elleivät Szilágyi ja Hunyadi olisi hyökänneet linnoituksesta näiden tueksi. Sulttaani arvioi tianteen väärin, unkarilaiset saivat yliotteen ja löivät suuremman turkkilaissotajoukon. Hunyadi sai näin suuren voiton, jota joko kristitty maailma juhli loppukesästä. Hunyadi – kuten Capistranokaan – eivät saaneet nauttia voittonsa hedelmistä pitkään, sillämolemmat menehtyivät kulkutauteihin.
Turkin aiempaa aggressiivisempaa etenemispolitiikkaa enteili 1453 tapahtunut Bysantin tuhatvuotisen keisarikunnan romahdus ja Konstantinopolin valloitus. Nuoren sulttaanin arveltiin jatkavan edeltäjiensä etenemistä Balkanilla kohti pohjoista. Nándorfehérvárin (nykyinen Belgrad) linnoitus oli osa 1400-luvulla Unkarin osmanien Turkkia vastaan luomaan puolustusjärjestelmään, johon kuului ulompi ja sisempi puolustuslinja, jonka muodostivat strategisesti sijoitetut linnoitukset varusväkineen. Turkkilaisten kesäisten sotaretkien strategiaan kuului edetä helppokulkuisimpia reittejä mahdollisimman pitkälle pohjoiseen, miehittää alue ja vakiinnuttaa oma hallinto ja veronkanto seuraavan vuoden etenemistä varten. Sotajoukon huolto tapahtui verottamalla – tai ryöstämällä – edellisinä vuosina miehitettyjä alueita sekä marssireitin varren kyliä. Strategia edellytti miehitettyjen alueiden ”rauhoittamista” eli etenemisreittien varrella olevien linnoituksten piirittämistä ja valloittamista.
Vaikka ristiretkien aika oli ohi, Konstantinopolin siirtyminen ”pakanoiden” käsiin oli hälyttävä uutinen koko kristikunnalle. Saksalais-roomalainen keisarikunta ei kyennyt tarjoamaan tukea, jota Unkarin edustajat pyysivät kertoessaan valtiopäivillä, ettei Unkari yksin kyennyt patoamaan osmanivaltion ilmeisiä laajentumispyrkimyksiä. Borgia-sukuun kuulunut paavi Calixtus III (kuten edeltäjänsäkin) otti kuitenkin tavoitteekseen Konstantinopolin valloittamisen takaisin ja antoi 29.6. 1456 em. bullan (Cum hiis superioribus annis), jossa kehotti kristittyjä päivittäisen kahden sijasta useampaan rukoushetkeen (muslimien tapaan). Näin syntyi keskipäivän kellonsoitto ja rukoushetki. Kun tieto paavin bullasta saapui Budaan elokuun alkupuolella eli yli viikkoa myöhemmin kuin tieto Nándorfehérvárin voitosta, tulkittiin bulla osaksi voiton juhlintaa. Tätä käsitystä vahvisti myös paavin myöhempi bulla, jossa Nándorfehérvárin voitto erikseen mainittiin.