Tampere ja Miskolc: ystävyyskaupungit ja ystävyysseura

Tampereen ja unkarilaisen Miskolcin kaupungit ovat viettäneet ystävyyskaupunkisuhteen juhlavuotta, sillä ystävyyskaupunkisopimus solmittiin 1963. Kesäkuun alussa vietettiin juhlaa Tampereella, kun miskolcilainen mm. lasten musiikkikasvatukseen erikoistunut ClaXoTon Quartet ja suomalainen László Süle Trio konsertoivat Hällä-salissa teemanaan Twinning Melodies: A MUSICAL BRIDGE. Molemmat ensemblet koostuvat korkeatasoisista musiikin ammattilaisista, joukossa mm. säveltäjiä ja musiikkipedagogeja. – Säkenöivän konsertin lisäksi kuulijoilla oli mahdollisuus osallistua Raatihuoneella kaupungin vastaanotolle.

Kesän kuluessa alkoi selvitä, että myös Miskolcissa juhlittaisiin 60-vuotiasta ystävyyskaupunkisopimusta ja -suhdetta. – Miskolcilainen ystävyysseura, Miskolci Magyar-Finn Baráti Kör [Miskolcin Unkari-Suomi Ystäväpiiri] toivoi myös tamperelaisten Unkarin-ystävien osallistuvan viikolla 36 Miskolcissa järjestettäviin tapahtumiin. Miskolcin seuran sihteeri oli alustavasti yhteydessä Tampereen Suomi-Unkari Seuraan ja Tampereen seura suunnittelikin syyskuulle ”juhlamatkaa Miskolciin”. Aikataulusyistä sekä vajavaisen etukäteis-informaation vuoksi lähtijöitä ei löytynyt riittävästi, joten matka ei toteutunut. Elokuun lopulla puheenjohtaja Tamás Farkas kuitenkin soitti vielä ”allekirjoittaneelle” – Tenho Takalolle – toivoen minun vierailevan Miskolcissa juhlaviikolla, sillä hän oletti minun olevan vielä tuolloin Budapestissä.

Epäävän vastauksen jälkeen pohdin asiaa kuitenkin uudelleen. Siksi kokosin ja lähetin Farkasille yksityishenkilönä muutamia ajatuksia ja vuosikymmenten kuluessa saatuja kokemuksia niin ystävyyskaupunkisuhteen kuin ystävyysseuran toiminnan tiimoilta.

Tamás Farkas viittasi näihin näkemyksiini mm. avatessaan juhlavuoden näyttelyn. Sen teemana oli kahden Suomen-ystävän, József Breitenbachin ja Antal Ruprechtin, toiminta; heidän tavoitteenaan oli ollut tehdä Suomi ja Tampere tunnetuksi miskolcilaisten keskuudessa. Molemmat olivat tässä toiminnassaan niin Miskolcin Unkari-Suomi Ystäväpiirin pitkäaikaisena johtokaksikkona kuin yksityishenkilöinäkin ”ikonisia hahmoja”.  Näin Miskolcin pormestari Pál Veres luonnehti heitä tervehdyssanoissaan Kaupungintalon aulaan saapuneelle näyttelyn avajaisyleisölle. Ruprecht teki lisäksi tunnetuksi erään talvisotaamme liittyvän episodin perehtyessään unkarilaisen vapaaehtoispataljoonan historiaan. Hän oli myös primus motor pataljoonan vaiheita käsitelleen ja myös Suomessa esillä olleen näyttelyn ja tv-dokumentin laadinnassa.

Lyhyehkö unkariksi kirjoitettu katsaukseni ei jäänyt pelkäksi maininnaksi näyttelyn avajaíspuheessa, sillä se oli sijoitettu eräänlaiseksi ”loppulauseeksi” koko näyttelylle. Seuraavssa – suomeksi – se, mitä kirjoitin omissa havainnoissani Tampereen ja Miskolcin suhteista ystävyysseuran jäsenen näkökulmasta nähtynä.

Tampereen ja Miskolcin yhteistyö
ja erään yksityishenkilön muutamia ajatuksia

Molemmissa kaupungeissa tunnettu tosiasia lienee, että Miskolc oli yhteistyösuhteen aloitteen­tekijä. Ensimmäinen asiasta kertova kirje saapui Tampereelle kesällä 1962 eräältä miskolci­laiselta Suomen-ystävältä, Mária Tauszigilta. Tampereen kaupunginjohdon ensi reaktio oli, että kaupungilla oli jo tarpeeksi ystävyyskaupunkeja, Tampereellahan oli tuolloin kahdeksan ystävyyskaupunkia. Ensimmäiset ystävyyskaupunkisuhteet syntyivät sellaisten kaupunkien kanssa, jotka olivat maansa talouden ja teollisuuden tärkeimpiä keskuksia.

Ystävyyssuhteen luominen eteni hitaasti. Vanha tamperelainen Unkarinystävä, kirkko­herra Paavo Viljanen, joka 1930-luvulla oli opiskellut stipendiaattina Unkarissa ja tunsi myös Mária Tauszigin ja tämän kirjeen sisällön, tiedustelikin jo syksyllä 1962 kaupunginjohtajalta, miten vastauksen valmistelu Tauszigin tekemään ehdotukseen eteni. Yhdeksän kuukautta kestäneen pohdinnan – tai vitkuttelun – jälkeen kaupunginhallitus päätti maaliskuussa 1963, ”ettei Tampereen kaupungilla ollut mitään sitä vastaan, jos Miskolcin kaupunki haluaa solmia ystävyyssuhteet Tampereen kaupungin kanssa”. Näin käynnistyi yhteistyö.

Itse olen ollut vuodesta 1974 Suomi-Unkari Seuran jäsen ja tuolloin osallistuin myös ensimmäiselle unkarin kielen kurssilleni. Kielitaitoni kohentui varsin hitaasti. Merkittävänä opiskelun tukena pidän puolen vuoden stipendikautta, jonka sain Unkarin opetusministeriöltä vuonna 1980. Valitettavasti unkarin taidollani ei ollut juurikaan käyttöä työskennellessäni Tampereen yliopistossa.

Vuonna 1980 kävin ensimmäistä kertaa Miskolcissa ja nämä matkat ovat – pitemmin tai lyhemmin tauoin – jatkuneet näihin päiviin saakka.  20. matkan jälkeen luovuin niiden laske­misesta… Matkoihini liittyy myös se, että olen pitkään ollut Tampereen Suomi-Unkari Seuran hallituksen jäsen ja taannoin kaksi vuosikymmentä sen puheenjohtajakin. Kävin Miskolcissa myös yksin, yksityishenkilönä, mutta usein tulin Miskolciin ryhmän kanssa, yhdessä tampere­laisten Unkarin-ystävien kanssa.

Miksi kävimme ja käymme yhä Unkarissa ja Miskolcissa? Hyvä kysymys, johon voidaan antaa useita­kin vastauksia. Ensiksikin on tieteellinen tausta: suomalais-ugrilaisten tai nykyisin uralilaisten kielten kielisukulaisuus, joka – ja tätä korostaisin – on ihan jotain muuta kuin kansojen välinen, biologinen sukulaisuus. Osittain koulussa opitun kielisukulaisuuden takia suomalaiset ovat aina kokeneet Unkarin itselleen läheiseksi. Kun 1956 maailmalla tarkkaan seurattiin Unkarin kansan­nousun tapahtumia, hetkeäkään ei tarvinnut epäillä sitä, kenen puolelle suomalaisten suuren enemmistön sympatiat olivat.

Mutta meille, tavallisille suomalaisille tärkeintä ovat olleet tapaamiset ruohonjuuritasolla niin Miskolcissa kuin Tampereellakin. 40 – 50 vuotta sitten monille suomalaisille matka Unka­riin oli ensimmäinen ulkomaanmatka, joka oli samanlainen kuin ensirakkaus: sitä ei voi unohtaa! Tietysti asiaan vaikutti sekin, että tuolloin vieraiden kielten taito ei ollut niin yleistä kuin nykyisin. Siksi matkat tehtiin seuramatkoina: ihmiset matkustivat ryhmänä pätevän matkanjohtajan opastuksella.

Nykyisin kaikki tapahtuu toisin. Nuoret puhuvat vieraita kieliä, matkatoimistojakaan ei tarvita, internetin kautta varataan lentoliput ja majoitus. Perhemajoitus on lähes tuntematon käsite. Yhden tai kahden päivän Budapestin-vierailun jälkeen voidaan valita seuraava kohde, Unkarissa on käyty! – Mutta minne jäi Miskolc? Minne jäivät ruohonjuuritason tapaamiset? Juuri siinähän on matkustamisen viehätys, kun voi tutustua ihmisten jokapäiväiseen elämään, kun voi keskustella keittiönpöydän ääressä. Ensi tapaamisella isäntä on vieras, seuraavalla kerralla tuttu ja lopulta – muutaman vuoden tapaamisten ja ehkä useamman lasillisen jälkeen – paras ystävä! Näin tapahtui usein ja niin tapahtui myös minulle. Tai kuten sanotaan: Ken juo Tisza-joen vettä, sen sydän kaipaa sinne takaisin! Näin – ainakin minulle ja ikätovereilleni – Unkarista tuli eräs helpoimmista ja mieluisimmista matkakohteista.

Useammin kuin kerran tapahtui, että Tampereen kaupungin delegaatio ja Suomi-Unkari Seuran ryhmä matkustivat Miskolciin samanaikaisesti. Seurasivat viralliset ohjelmat neuvotte­luineen ja vapaa-ajan ohjelmat yhteisine päivällisineen. Seurasivat kaupunkikiertoajelut ja yhdessä miskolcilaisten kanssa tehdyt retket maaseudulle, jopa Slovakiaan ja Transilvaniaankin. Pahoittelen, että tällä kertaa tämä ei onnistunut.

Olemme saaneet oppia, miten kansalaisyhteiskunta toimii toisessa maassa sekä millaisissa olosuhteissa ja millaisten haasteiden keskellä yhdistykset toimivat siellä. Olemme konkreetti­sesti kokeneet, että yhdistyksen toiminnan jatkuvuus ei ole itsestäänselvyys. Vuosien kuluessa toisiaan seuraavat menestykset ja aallonpohjat, mutta kaiken keskipisteenä ovat ihmiset, jäsen­kunta toiveineen ja toiseen maahan kohdistuvine kiinnostuksen kohteineen.

Eräiden mielestä ystävyyskaupunkisuhteet ovat nykyisin vanhentunut yhteistoiminta­muoto. Kuitenkin toiminnan alkuvaiheessa nähtiin paljon potentiaalia vaikkapa talouden ja innovaatioiden leviämisen alueella. Muutoinhan ei olisi ollut tarvetta etsiä sellaisia ystävyys­kaupunkeja, joiden elinkeinorakenne muistutti Tampereen omaa. Tiedämme, että organisaatiot voivat oppia toisiltaan, mutta nykyisessä avoimessa maailmassa – ja myös EU-maissa – liian helposti unohdamme tämän yhteistyömuodon tarjoamat mahdollisuudet.

Yksi asia kuitenkin on varma: ilman ystävyyskaupunkiverkostoa Suomi-Unkari Seuran ja Unkari-Suomi Seuran toiminta olisi paljon vaatimattomampaa ja harmaampaa.

Eläköön Suomen ja Unkarin välinen ystävyys!